Kesähelteillä juokseminen

Hulluja nuo ihmiset. Lähtevät ulos juoksentelemaan, kun lämpömittari näyttää selvästi yli +20 huonompaa puolta. Pitäisi himmailla, ottaa rauhallisesti. Pölijän hommaa.

Taisi jäädä kesän viimeiseksi ylikuumaksi lenkiksi. Eihän tuossa saanut väriäkään kuin naamaan.

Varusteurheilua #2: retkeily

Partioaitan Retkipäivät. Ystävä mainitsi niistä. Piti käydä vilkaisemassa. Ihan muuten vain, kun ei ole putiikissa taas hetkeen tullut käytyä. Mitään tarvetta ei millekään ollut, paitsi retkikeittimen polttimen liekinrajoittimelle. Varustetilanteeni alkaa olla jo hyvä.

Liikkeessä oli tusinoittain oransseja alennuslappuja. En ole kova shoppailija enkä kauheammin välitä rättikaupoista. Retkeilyliikkeissä (ja kirjakaupoissa) aikaa taas saa vierähtämään hetken jos toisenkin, vaikkei mitään aikoisi edes ostaa. No, tuttuun tapaan tsippailin liikkeen takaosaan, jossa olen viimeisen puolentoista vuoden ajan käynyt kuolaamassa Fjällravenin vaellushousuja, joita kaveripiirissäni näkee yhdellä jos toisellakin. Ne ovat kuitenkin olleet aina niin järkyttävän hintaisia, etten iki maailmassa ole edes harkinnut hankkivani itselleni sellaisia.

Toisin kävi tänään. Ensimmäinen lappu ilmoitti hinnaksi vain 89 euroa. Toinen tarjosi housuja 109 eurolla. Vertailin hintoja mielikuviini siitä, että Fjällravenin uusista malleista saa pulittaa helposti yli 200 euroa, joten hinnat vaikuttivat luonnollisesti varsin edullisilta. Kyseessä oli varmaan jotain vanhoja malleja, joita haluttiin kaupata pois uusien tieltä.

Pyörin rekkien välissä hetken aikaa osaamatta päättää, mitä tekisin. Fjällravenin housut! Suht edullisesti! Fjällravenin housut. Retkeilyihmiset ehkä ymmärtävät, millainen kulttimaine Fjällravenin tuotteilla varustehifistelijöiden parissa on. Laatu on hyvin kestävää ja kun hampaita kiristelevän hinnan on kerran pulittanut, tuote kestää läpi elämän. Investoin toissa talvena Fjällravenin rinkkaan, joka luonnollisesti oli koko Partioaitan kallein reppuhökötys, mutta en ole katunut päätöstäni kertaakaan. Rinkka oli uusinta mallia ja sopii selkään niin täydellisesti että.

Oman rinkkahypetykseni lisäksi olen retkeilykavereilta kuullut, kuinka hyvää ja laadukasta kamaa myös Ketun housut ovat. Fjällravenilla on oma kangasmateriaalinsa, G-1000, joka on mm. tuulenkestävä, vettä hylkivä ja hyvin kestävää materiaalia. Housut käsitellään grönlantilaisella vahalla, joka takaa kovemmankin luokan vedenpitävyyden. Juuri tuo vedenpitävyys minua houkutti, sillä harrastan vaeltamista myös syksyn vetisissä olosuhteissa, jolloin harmittaa kuljettaa rinkassa mukana ylimääräisiä goretex-housuja, kun jalassa olevat pökät imaisevat veden itseensä, vaikka kuivuvatkin normaalia kangasta nopeammin. Elokuun lopussa olisi taas luvassa reissu Sarekiin, Luoteis-Ruotsiin, ja siihen aikaan vesisateilta ei voi välttyä.

Niinpä sitten löysin itseni sovituskopista ainakin kuusien housujen kanssa. Tästä puolitoista tuntia myöhemmin olin päässyt kassalle asti. Puoleentoista tuntiin mahtui kaikkien housujen sovittaminen ainakin kolmesta, myyjän häiriköiminen, ystävän konsultoiminen puhelimitse, housujen hyvin pitkä tuijottaminen ja poissulkumenetelmien, plussien ja miinusten syvällinen pohtiminen, sovistuskierroksen uusiminen ja lopulta päätökseen tuleminen. Ei ollut helppo pistäytyminen eikä ollut hätiköidysti tehty päätös.

Kettuhousuneitsyys menetetty. Jotkut hurraavat, jotkut paheksuvat. Nyt toivon kovasti vesisateita, että pääsen testaamaan uusia lemmikkejäni.


Vaikka tässä viestissä hypetetäänkin kettumerkkiä oikein olan takaa, tämä merkintä ei (valitettavasti) ole maksettu mainos.

Suomi on tuhansien järvien ja n+n soiden maa

Suomi on kyllä soinen maa. Varsinkin keväisin. Tuli nimittäin koetettua Mika Myllylöitä tänään.

Mittari näytti paria kymmentä plusastetta eli liian lämmintä, mutta sentään vähän tuuli niin teki mieli lähteä lenkille. Tossut jalkaan ja kohti pohjoisen polkuja. Tarkkaa suunnitelmaa ei taaskaan ollut, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut paljoa.

Eipä sitä ehtinyt taivaltaa kuin muutaman hassun kilometrin ennen kuin otsa oli jo märkä. Taivas oli jo pilvistymässä, mutta mitään tuulta en kyllä muista tunteneeni, vaikka pyöräillessä oli pitänyt olla huppari päällä. Polku oli aluksi mukavan tasainen ja kuiva, mutta kun siirryttiin asutusalueen ulkopuolelle, alkoi vastaan tulla kuraa ja märkää. Askelta piti hidastaa ja katsoa, minne astui. Lopulta alusta meni jo niin tummaksi, että piti poiketa viereiseen kuusimetsään naarmuttamaan käsiä ja jalkoja milloin milläkin oksalla.

Metsäkään ei kuitenkaan pelastanut minua, sillä se päättyi hyvin nopeasti pajukkoon, heinikkoon sekä heinikon suojissa piilevään vedenpaljouteen. Ennen kuin huomasinkaan, kävelin yhtäkkiä nilkkojani myöten vedessä. Lenkkarit otti aimo hörppäykset nestettä sisäänsä ja tuumasin jo, että pitäisikö kääntyä takaisin. Mutta ei, tarvoin sinnikkäästi eteenpäin eikä märästä tarvinnut enää välittää, kun kaikki oli jo kastunut (tai niin luulin).

Kulku ohjautui takaisin polulle, mutta sen mutaisuus ja epätasaisuus ei houkuttanut ollenkaan. Siispä suuntasin polusta vasemmalle siinä toivossa, että yhyttäisin samalla suunnalla kulkevan toisen polun. Ajatus hyvä kymmenen... Nimittäin kohta olin taas nilkkojani myöten suossa. Takaisinpäin ei koskaan käännytä, joten ei kun taas kahlaamaan. Kun saavutin taas kuivaa muistuttavan maaperän, juoksemisen sai yhä unohtaa. Alla oli vaarallisen pehmeää korpisammalikkoa ja ympärillä tiheää kuusimetsää, Tokihan niitä juoksuaskelia piti yrittää, mutta yritykseksi se kyllä jäikin. Siinäpä sitten jonkin aikaa pyöriskelin vähän suuntaan jos toiseenkin, kun joka puolella tuntui olevan joko ylitsepääsemättömiä ojia, korpimetsää tai suota. Tutun polun viimein löytäessäni olin kahlannut vielä ainakin parissa kolmessa suossa.

"No niin, tämä on tuttua!" tuumasin iloisesti ja lähdin hölkkäämään eteenpäin kengät hölskyen. Ehdin ravata vain muutaman minuutin ennen kuin tulin tuttuun polkujen risteymään. Siitä olin juossut ensimmäisiä polkulenkkejäni joskus helmikuussa. Vasemmalle päin johti polku, jota olin monta kuukautta aikaisemmin tallonut, ja se oli silloin ylittänyt hieman suomaisen maaston. Olin silloin talvella miettinyt, miltä paikka näyttäisi kesällä, joten päätin lähteä katsastamaan tilanteen.

Loistava idea. Polku oli hyväkuntoinen suolle asti. Siihen se nimittäin hävisikin. Suo ei ollut mikä tahansa suo, vaan ihan rehellinen neva (= hyvin vetinen, puuton suo). Hidastin askeliani ja mietin hetken, olenko niin hullu, että kokeilen suon ylittämistä. Ympärille vilkaisu kertoi, että joko suo tai takaisin kääntyminen. Ja takaisin ei edelleenkään mennä...

Siispä ryntäsin suoraan veteen Mika Myllylät silmieni verkkokalvoilla. Aluksi vettä oli vain nilkkoihin asti, mutta kun askel painoi eteenpäin, alkoi vesikin kohota yhä lähemmäs ja lähemmäs polvea. Se ei onneksi tuntunut ollenkaan kylmältä, sillä viikon helteet olivat näemmä lämmittäneet sitä mukavasti. Asiaa auttoivat myös jalassa olleet polvisukat, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet vähän turhan lämpimiltä...

Luonnollisesti juoksin ehkä reilun sata metriä ennen kuin aloin jo tähyillä rantoja (vettä roiskui ihan nätisti). Neva oli reippaasti yli puolen kilometrin levyinen ja olin aluksi ajatellut taivaltaa sen läpi suoraa tietä. Fiksusti tuumasin idean ehkä hieman hulluksi, sillä vettä oli paljon ja jalkoja piti oikeasti nostella, että pääsi kulkemaan eteenpäin. Ei olisi ollut kiva väsähtää keskellä aukeaa. Rehelliseksi kahlaamiseksihan se taas meni. Suuntasin kohti rantoja, mutta tilanne näytti siellä vielä huonommalta kuin itse suolla: pelkkää vettä eikä edes heinikkoa turvaamassa askelta. Tarvoinpa sitten suonlaitaa menemään, kun en uskaltanut alkaa yrittää kohti kuivempaa maata - vesi oli sysimustaa eikä ollut varmuutta, oliko suon ympärillä ojia. Lopulta kuitenkin sain raijattua itseni taas paremmalle maaperälle, kun taivuttelin pajukkoa jalkojen alle tueksi. Hyvin kävi mielessä kaverin vähän aikaa sitten kertoma tarina siitä, kuinka joku onneton oli jäänyt jumiin suolle jollain retkellään...

Nauroin ilosta, kun alla oli taas tukevaa maata ja ihan koivujakin kasvoi! Siinä teki jo mieli taas askel keveänä (tai ei niin keveänä, koska kengissä oli varmaan litran tai parin edestä vettä) juosta eteenpäin. Itku se näemmä tulee lyhyestäkin ilosta, sillä kohta oli vastassa taas uusi suo... tai itse asiassa se sama suo, jolta olin juuri päässyt pois. Tuumasin kuitenkin, että suorämpiminen sai tältä päivältä riittää, ja lähdin itsepintaisesti kiertämään. Tulihan sitä korpimaisemaa taas vastaan, ja kengätkin ehtivät vähitellen hieman tyhjetä. Tuttu polkukin tuli vastaan.

No, sillä seudulla olin tosiaan viimeksi juoksennellut silloin, kun maa oli vielä roudassa. Silloin kaunis luminen suomaisema oli rauhoittanut sielua hyvinkin voimakkaasti. Nyt sitä suota taas tuli joka puolelta vastaan eikä toiseen suuntaan tehnyt mieli lähteä, se kun olisi tiennyt vielä pidempää kotimatkaa ja ties kuinka monta muuta suota ja ojaa ja miniheinikkojärveä. Eli ei kun taas kitukasvuisten mäntyjen ja iänikuisten lätäkköjen seuraan... Siinä vaiheessa kaikki polvesta alaspäin oli jo niin läpimärkää, että uusi hulahdus raikasta vettä ei tuntunut missään. Eipä tarvinnut paljon katsella, minne se jalka osui, kun sitä vettä tosiaan oli taas vähän vaikka missä.

Kun edessäpäin siinsi taas aukea sekä hailakankeltainen värimaisema, uskoin jo hetken verran onnistuneeni sittenkin löytämään vielä jonkun uuden nevan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa. Alkoi olla jo vähän lannistunut olo, kun se suo ei näyttänyt millään loppuvan. Vaellusporukoissa minut tunnetaan siitä, että rakastan soita, mutta on se talvinen aava kenttä aivan eri asia kuin keväinen hyvin märkä alusta... Vaikka on sitä syksyisinkin tullut soita ylitettyä. Silloin sitä vettä vain on huomattavasti vähemmän!

Mutta ei, edessä olikin hiihtoladun pohja, kuivaa tietä ja asutusta! Oli hieman helpottunut olo, kun matkaa kotiin olikin enää vain pari kilsaa ja jalkojen vedet saivat rauhassa hölskyä tyhjemmiksi. Harmittaa, etten tullut katsoneeksi jättämiäni jälkiä - millaisethan vesilammikot oikein taakseni jätin. Kotiin saapuessani ylimääräistä vettä ei enää ainakaan ollut, vaikka kengät ja sukat olivat totta kai aivan läpimärät. Kengissä on tällä hetkellä kolmas kierros sanomalehtipaperia kuivattamassa niitä, mutta taitaa olla, että huomiselle päiväexcursiolle jalkaan pitää laittaa lenkkareiden sijaan vaelluskengät.

Jospa sitä viikonloppuna koettaisi löytää vähän kuivempia reittejä. Todennäköisyys 100% kuivaan reittiin 0, kun juoksija ei juokse asvalteilla eikä mielellään edes pururata- tai hiihtolatupohjilla.

Lintubongauksen tehopäivä

Ensimmäiset kesähelteet. Lämpötilat paikoin +20 asteen tuntumassa.

Puiden lehdet ovat kasvaneet silmissä. Vielä perjantaina hiirenkorvista ei ollut tietoakaan, mutta tänään näkee jo paljon enemmän vihreää. Ikkunani ulkopuolella kasvava raita pölyttää jo villisti, ja äsken oli hauska seurata pörheitä kimalaisia, jotka ponnahtivat kukinnolta toiselle medenhakureissullaan. Jotkut kukinnot olivat niin heiveröisiä, että ne heilahtivat monta kymmentä senttiä alaspäin vain pienen ötökän painosta.

Eilen aamuna heräsin puoli kuusi opiskelijapartiolaisten linturetkelle. Ensimmäisellä tornilla oltiin ennen seitsemää, ja lisäksi käytiin parilla muulla tornilla. Viitisen tuntia ja 51 lajia. Päivän hienoimmat havikset ruskosuohaukka (yht. 4 kpl), sääksi sekä oikein kunnon elis hietatiira, josta on Suomessa vain muutamia havaintoja. Lisäksi nähtiin n. 1000 joutsenta... Melkoista metakkaa ne pitivätkin.

Illalla kutsui saunaretki lähistön vanhalle savottakämpälle, jonka sauna on ehdottomasti parhaimpia puusaunoja, joita tiedän. Ennen löylyissä istumista käytiin kuitenkin metsässä kävelemässä. Saaliina kaksi säikähtänyttä teerinaarasta ja iso ukkometso, kevään ensimmäinen käen kukunta sekä aimo määrä pajulintuja ja peippoja. Lisäksi opin tunnistamaan vihervarpusen äänen. Saunasta jäähyttelemässä istuessa oli mukava kuunnella kauempana mäntymetsässä punakylkirastaan ja laulurastaan jokeltelua.

Tulipa 13 uutta lajia tämän kevään havaintoihin.

Varusteurheilu #1: linnut

Viikonlopun kaunis lohduttava, harmaa ja hieman sateinen keli houkutteli viimein eilen illalla astumaan asunnon ovesta ulos. Tuumasin käyväni viereisen järven rannalla katsomassa, olisiko mitään mielenkiintoisia lintuja ruokailemassa, ja otin kiikarit taskuun.

En ehtinyt edes rantaan asti ennen kuin jo tuli kiire kaivaa kiikareita esille. Rantapuissa ja -risukoissa hyppi joitain pikkulaulajia, sellaisia tyypillisiä puolen nyrkin kokoisia hailakan harmaanruskeita palloja, joilla on mahdollisesti vähän keltaista päässä tai kyljissä. Ja joita on olemassa lie kuinka monta tusinallista. Nämähän ovat niitä lintuja, jotka tyypillisesti tunnistetaan laulun perusteella, koska niitä on niin vaikea erottaa luonnossa sekä toisistaan että ylipäänsä saada kiikarin päähän. Todennäköisin veikkaukseni oli pajulintu, koska niitä on Suomessa suunnilleen yhtä paljon kuin peippoja (= kaksi Suomen yleisintä lintulajia), mutta vaikka muuten rantakoivikko lauluista kajahtelikin (ihmeen äänekästä vielä seitsemän jälkeen illalla), pajulinnulle tyypillistä säveltä en kyennyt erottamaan.

Olin jättänyt aivoni kotiin ulos lähtiessäni, sillä lintukirjat olivat jääneet matkasta. Looginen juttu, kun lähtee katselemaan lintuja. Tuumasin hetken verran että mitäs nyt, mutta ravasin sitten kuuliaisesti kotia tarvikkeet hakemaan. Eipä ne linnut siihen ajassa olisi ehtineet minnekään kadota - rantaruovikossa kun vielä oli jotain kahlaajiakin.

Minulla on tällä hetkellä käytössäni kaksi lintukirjaa, joista toinen on omani (yli kymmenen vuotta sitten lahjaksi saatu varsin kattava opus, jolle viimein tulee käyttöä) ja toinen ystävältä lainassa. Lisäksi samainen ystävä on hyvin ystävällisesti lainannut minulle toiset, ei käytössä olevat kiikarinsa, joita ilman olisin enemmän kuin kala kuivalla maalla. Valitettavasti kyseiset kiikarit ovat syystä statuksella "ei käytössä", sillä niiden laatu on luokkaa "lintuharrastajan ensimmäiset budjettikiikarit" ja käyttömukavuus siis ei niin miellyttävä, nopea tai käytännöllinen. Ne toimivat erittäin kiitettävästi, kun lintu pysyy paikallaan ja etäisyys siihen on vain muutama kymmen metri. Lisäksi täytyy olla useampi minuutti aikaa säätää kiikareiden hyvin herkkää tarkkuutta niin, että linnun kykenee erottamaan kaiken suttuisuuden ja epätarkkuuden läpi. Ja jokainen lintuharrastaja tietää, että tällaisia tilanteita tulee vastaan liian harvoin...

On siis sanomattakin selvää, etten lintua kiikarin päähän kovin kauaksi aikaa saanut. Sen verran ehdin niitä tiirailla, että sain selvitettyä muutamia värituntomerkkejä (joista ei ollut juuri mitään apua), mutta siihenpä se sitten jäikin. Jonkin aikaa hiiviskelin märällä metsämaalla (kerrankin ei kulkuni kuulunut kilometrin päähän, kun sade oli kostuttanut maan) puusta puulle, mutta aina ne pikku pörriäiset pyrähtivät puuta kauemmas tai lensivät näkymättömiin. Hieman kismitti.

No, lopulta kuitenkin onnistuin kuulemaan yhden ainoan säkeen pajulinnun laulua, mutta koska se kuului toiselta suunnalta kuin missä olin lintuja tarkkaillut, totesin varmaksi havainnoksi vain yhden yksilön, kun en niitä viittä muuta uskaltanut lähteä määrittämään.

Rannassa olleet kahlaajat olivat liroja. Kiikareilla niitä en olisi saanut tunnistettua, mutta jälleen tuli avuksi laulu. Liroa on vaikea erottaa mm. metsäviklosta, mutta niillä on kummallakin tunnusomaiset äänet. En sitten tarkkaillut niitä sen kauempaa, kun kiikarin tarkkuus tuli vastaan.

Lisäksi bongasin kaksi käpytikkaa kahden kuusen latvasta. Meinasi kiikareiden kanssa taas hermo lähteä useampaan kertaan, mutta onneksi linnulla oli niin kiire päästää kimeän metallisia kutsuääniään (toinen lehahti jonkin ajan päästä toisen kuusen nokkaan), että se pysyi paikoillaan hyvinkin kauan. Piti nimittäin hakemalla hakea sitä punaista perää...

Löytääppä harrastus, josta ei saa aikaan kiivasta välineurheilua. Aloitteleva lintuharrastaja kun tarvitsee enemmän kuin hyvät kiikarit surkeita havaintotottumuksiaan kompensoimaan. Sitä voi itsekseen sitten rantaruovikon märässä sammalikossa seistessään tuumia, että haluanko kuolla rikkaana vai tunnistaa tuon linnun.

Polkujuoksua

Illalla vallitsi niin levoton olo, että lähdin juoksemaan. Viime lenkistä onkin jo pari viikkoa aikaa, joten kun taivas oli vielä ilta-aurinkoinen ja lämpöä +5, vedin juoksukamppeet niskaan ja lähdin ulos. Mitään tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, halusin vain pinkoa eteenpäin ja päästä metsän poluille tuulettelemaan.

Juoksemaan lähtiessä alku on usein tönkköistä. Vaikka vedän aina alkulämmittelyn ja venyttelen jalat, tuntuu että pari ensimmäistä kilometriä menee juoksemaan totutellessa. Lihakset lämpenevät ja rentoutuvat omalla tahdillaan, ja matkanteko alkaa maistua. Jalkalihakseni ovat jatkuvan pyörällä sotkemisen takia varsin hyvässä kunnossa, joten meno on harvoin jaloista kiinni, mutta keuhkojen limakalvot taas ovat vauhdista toisinaan eri mieltä pääni kanssa...

Juoksen, juoksen, juoksen. Aluksi pyörätien viertä, sitten hiihtoladun pohjaa. Kauemmas asutuksesta, kauemmas liikenteen äänistä. Olen käynyt seudulla aiemminkin juoksemassa, joten tiedän, minne haluan. Metsässä on paljon polkuja ja metsäautouria, ja tallaan niitä mielelläni. Olo muuttuu sitä rennommaksi, mitä rauhallisempaa ympäristössä on. Rastaat jokeltelevat ympärilläni, mutta muuten on hiljaista.

Vastaan tulee märkä osuus. Vesi on noussut ojista vanhoille ajourille ja mieltä lohduttavat goretex-jalkineet. Juoksu pitää hiljentää vähäksi aikaa kävelyksi, ettei lennä naama edellä vettä uhkuvaan sammalikkoon. Senkään jälkeen juoksu ei kauaa ehdi kulkea ennen kuin vastassa on hakkuuaukea. Ympäristö on tuntematonta, joten lähden sattumanvaraisesti itään päin ja hyppelen risujen ja puunrunkojen yli. Eteen tulee heinikkoinen aukea:

Meno pitää jälleen hiljentää kävelyksi, sillä heinikossa piileksii jatkuvasti oksankarahkoja ja nuoria koivuntaimia, jotka on hakattu ja jätetty maahan lahoamaan. Talven lumet ovat laonneet heinät kauniiksi kullankeltaiseksi matoksi.

Tämä on matkan paras osuus. Missään ei ole ihmisen tekemiä uria, vaan astelen puidenoksien ali ja kantojen yli aivan sattumanvaraisella reitillä. Mieli lentää ja askel kulkee, kun pääsee ravaamaan koskemattomassa varvikossa. Jos joku ei pidä juoksemisesta, hän ei ole kokeillut polkujuoksua. Kulku muuttuu nopeammaksi, kun vastaan tulee tutunoloinen kärrypolku. Tästä olen juossut ennenkin. Maaperä on pehmeän kimmoisa ja innostaa jalkoja pinkomaan kovempaa ja kovempaa. Liikkumisen riemua ei voi kuvailla, kun jalat lämpenevät ja vetreytyvät yhä enemmän ja meno muuttuu yhä nopeammaksi, vaikka kuljettuja kilometrejä on takana jo useita. Juokseminen on sitä helpompaa, mitä pidempään sitä jatkaa.

Pysyttelen poluilla niin kauan kuin vain pystyn, mutta ennen pitkää asutus valtaa taas alaa ja on siirryttävä ihmisen muokkaamalle alustalle. Kulku muuttuu heti epämiellyttävämmäksi ja jalat raskaammiksi, kun alla on kovaa hiekkakenttää ja pönkitettyä pyörätien vierusta. En minä halua juosta rakennetussa ympäristössä, haluan luonnonrauhaa ja hiljaisuutta, sitä etten tapaa ketään muuta ihmistä.

Pysähdyn lähisillalle ihailemaan laskevan auringon värjäämää taivasta. En ole iltalenkkeilijätyyppiä, mutta ympäristö on ollut niin kaunis, että taidan pyörtää ajatukseni sen suhteen, etteivät illat ole juoksulenkkejä varten.

Yksin taivasalla nukkuminen

Hyvät puolet:

• Tilaa ei tarvitse kuin 200 x 50 senttiä. Ihan sama vaikka olisi minkälainen pusikko tai metsikkö tahansa, makuupaikka löytyy varmasti.
• Makuupaikan voi valita aivan itse, sitä voi vaihtaa niin monesti kuin vain jaksaa ja testata heti, kun makuualustan vain maahan asettaa!
• Ei tarvitse stressata siitä, että oma liikehdintä (=vähemmän kuhmuraisen asennon etsiminen) häiritsee muiden unta.
• Sängyn saa koottua ja kasattua hyvin vikkelään.
• Vähemmän kannettavaa, kun ei tarvitse telttaa tai laavua.
• Aurinko lämmittää kauniisti makuupussia aamulla ja linnut laulavat.

Huonot puolet:

• Ei ole 80 watin lämpöpatteria toisella tai molemmilla puolilla. Makuupussissa ei tule kuuma, vaikka on fleecehousut, t-paita, pitkähihainen paita ja villasukat yllä. Ja makaa untuvapussissa, kun pakkasta on korkeintaan -5C. Havainnollistavana esimerkkinä voin kertoa, että olen nukkunut teltassa kolmen muun ihmisen kanssa sama makuupussi auki ja pelkissä alusvaatteissa, kun pakkasta oli korkeintaan se -2C (sen verran, että teltan seinäkankaan kosteudesta kastuneet hiukset olivat aamulla jäässä).
• Säävaraus. 
• Tämä on toki myös kovin romanttinen plussa, mutta auringon noustessa ennen viittä se onnistuu myös paistamaan suoraan silmiin siitä huolimatta, että naama on peitetty huivilla.
• Kaikki yön kosteus kertyy pussiin. Viiden aikaan pussi oli osittain kuurassa. Jos on oppinut ympäristöltään vainoharhaisuuden lahjan, kosteus ja untuva ovat tappava yhdistelmä...

Loputon sirkuttajien konsertti

Luonnossa liikkuminen on ihanaa, mutta viime aikoina olen huomannut turhautuvani siitä, kuinka kuulen moninaisen äänikonsertin ympärilläni mutten kuitenkaan kykene ymmärtämään sanojia. Peipon ja viherpeipon tunnistan, samoin tali- ja sinitiaisen, ja rastaiden lurittelua on hauska kuunnella, mutta jostain syystä metsässä on yleensä enemmän lajeja kuin nuo edellä mainitut... Niiden pitäisi pysyä hiljaa, kun eivät kerran halua näyttäytyä niin, että saisin ne kiikarin päähän. Ovat kovin ilkeitä.

Viikonloppuna kuitenkin tarkkailin Tiira-havaintoja majapaikkani lähellä ja hoksasin, että eräällä järvellä oli kuunneltu useampana päivänä kaulushaikaraa. Kauniisti sanottuna pyörin innosta, koska hei, haikaroita! Ei niitä näe. Noin niin kuin koskaan. Minä ainakaan. Joten hienosti kuuntelin netistä kaulushaikaran sumutorvimaista hörähtelyä ja painoin sen tarkasti mieleeni, jotta edes tällä kertaa tunnistaisin sen linnun, joka järvellä ääntelee.

Oikean lintutornin löytäminen onnistui suhteellisen hyvin, kun onnistui onnistuneesti ennustamaan sen risteyksen, jossa huonosti luettava LINTUTORNI-viitta oli. Olen loistava maantieteilijä, vaikken maantietoa opiskelekaan. Lintutorni oli kauniilla paikalla järven rannalla niin, että näkyvyyttä oli erittäin kiitettävästi joka puolelle.

Ensimmäisen töräyksen kuulin astellessani lintutornin portaita ylös, mutten ollut aivan varma, oliko kuulemani jotain vai ei, koska portaat narisivat... Luultavasti olin niin jännittynyt ja innoissani, että kuulin omiani. Mutta onneksi ei mennyt kauaa torniin kiivettyäni, kun järven yli kantautui erittäin kovaääninen törähtely. Kuulosti aivan joltain ihmisen rakentamalta koneelta enkä varmasti olisi tajunnut sitä linnuksi, ellen olisi tutustunut ääneen etukäteen. Suosittelen googlettamaan, sillä livenä kuunneltuna meni kylmät väreet. Mahtava kokemus.

Ja hei, lisäksi tunnistin tiltaltin ihan omatoimisesti äänestä!

Jälleen etelän linturetkeilyä:

Tänään oli taas luvassa matka eteläisemmille laitumille. Rinkkaan pakkautui tiiviisti mukaan sekä kiikari että kaksi lintuopasta. Kaikille on tullut käyttöä.

Pihapiirissä laulaa kauniisti kaksi punarintaa. Västäräkit ovat hullunkurisia pyrstönsä heiluttajia, kun hyppelevät menemään niin pihakiveyksillä, katonharjoilla kuin jo vihertävällä nurmellakin. Myös punakylkirastaan visertelyä on ollut hauska kuunnella. Tulipa myös etsittyä männiköstä kaksi toisiaan kutsuvaa hömötiaista. Oli niin kummallinen piipitys, että oli pakko ottaa lähde selville.

Automatkalla peltojen yli lensi nuori maakotka. Siipien vaaleat laikut olivat selvästi nähtävissä, vaikka kirosinkin jälleen itseäni siitä, että unohdin katsoa linnun pyrstön muotoa. Ehkä sitä oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa!

Ehdin myös (liian pikaisesti) käväistä läheisellä lintujärvellä tsekkaamassa tilanteen. Härkälintujen mylvintä oli hyvin vakuuttavaa kuunneltavaa, en ole kyseisiä lintuja aiemmin tavannut! Järvellä uiskenteli myös isokoskelopariskunta, telkkiä, yksinäinen kyhmyjoutsen sekä melkoisesti lokkeja. Kauempana näkyi myös paljon lintuja, mutta niitä ei kiikarilla erottanut. Alkoi tehdä mieli kaukoputkea. Rannassa tsirputti kauhea määrä peippoja, sinitiainen oli asettumassa aloilleen linnunpönttöön eikä mustarastaspariskunta tahtonut millään lähteä rantavarvikosta liikkeelle, vaikka kävelin aivan vierestä. Rastaita täällä kyllä näkyy vaikka millä mitalla.

Täällä päin on viime päivien aikana havaittu kattohaikara. Huomiselle on siis tekemistä tiedossa! Jonkun pitäisi kyllä lähteä kuskiksi, sillä minä + lintuinnostus + autolla ajaminen = vaarallinen yhdistelmä. Toisinaan peräkylillä on jopa liikennettä. Pitäisi hankkia sellainen autokoulukolmio auton takalasiin, niin tietäisivät varoa.

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään!

Kiuru, check (tosin paljon etelämmässä kuin missä asun, mutta Tiiran mukaan nekin ovat ehtineet näille leveyksille asti).

Peippo, check.

Kevään ensimmäinen västäräkki nähty eilen!

Pääskysiä odotellessa. Joitain lajeja näkee jo Etelä-Suomessa.

Linnustuspäivä, osa 2:

Piti ottaa revanssi eilisestä, sillä jäi ne missatut koskikarat ja merikotkat harmittamaan.

Tänään sää oli yhtä aurinkoinen kuin eilen, muttei enää tuullut yhtään niin paljon. Ulkona tarkeni hyvin jopa hupparissa. Ilmastonmuutos, moi. Startattiin majapaikasta jo kymmenen aikaan ja suunnattiin samaisille metsästysmaille kuin eilenkin.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli kuitenkin eräs koski, jolla koskikaroja tapaa aina. Eilisestä poiketen oikein pysäytettiin auto ja jalkauduttiin. Ja kyllä kannatti, sillä koskikara oli rakentamassa pesää sillan alle!

Kun karautettiin metsästyspaikan pihaan ja astuttiin ulos autosta, kohotin katseeni ylös taivaalle ja hihkaisin innosta. Suoraan päidemme yli liisi vain muutaman kymmenen metrin korkeudella jalohaukka, jonka sain niin täydellisesti kiikariin ettei mitään rajaa. En sitä hetimmiten tunnistanut, mutta kun lintu asettui lekuttelemaan paikalleen ja sain samaan aikaan tunnistusapua, haukka osoittautui tuulihaukaksi. Mahtava yllätys!

En ehtinyt edes palata tuulihaukkaa tarkkailemasta, kun minulle jo huudettiin, että järven yllä korkealla lentää joku iso lintu, juuri ja juuri silmillä erotettavissa. No siellähän ne eilen kauan odotetut merikotkat olivat. Pystyin kiikarin avulla havaitsemaan myös toisen yksilön. Tuntomerkkejä nyt ei sinänsä näkynyt, mutta havainto ei ole alueelle mikään uusi. Lisäksi sattui vielä niin täydellisesti, että toinen kotkista ilmestyi myöhemmin kahteenkin otteeseen sellaiselle etäisyydelle, että saatoin tarkkailla sitä tarkemmin kiikareilla. Merikotkan erottaa maakotkasta erityisesti kiilamaisen pyrstön avulla (maakotkalla on pidempi ja tasakärkinen).

Eli koskikara, check, merikotka, check! Olin aivan loistavalla tuulella. Mutta loistavat havikset eivät loppuneet tähän: rantasaunan terassilla istuessani kuulin kuovin huudon, ja tarkkailin sitten isokuovin lentoa hetken aikaa kiikareilla. Tälle keväällä uusi havis eli havainto oli myös pyy, jonka bongasin eräässä niemenkärjessä reisiäni myöten lumessa kahlatessani (pitihän sitä jotain fyysistä aktiviteettia itselleen keksiä). Se lehahti yllättäen kuusen alta pakolentoon tukkatöyhtö harallaan.

Loistava päivä. Vielä kun oli tosiaan niin lämmin, että pihalla tarkeni hupparissa ja farkuissa. Jäät sulivat silmissä.

Linnustamisen jännittävyys:

Tänään olen viettänyt päivän metsästämällä lintuja. Tuuli oli liian kova, joten untuvatakki oli tarpeen +8 lämpöasteesta huolimatta.

Lintujen bongaus on minulle uusi harrastus ja siihen jää näemmä helposti koukkuun. Autoa ajaessa tulee pakollinen jarrutusreaktio aina, kun joku lintu lentää tien ylitse. Kiikareita sietäisi kantaa mukana jatkuvasti. Ulkona jaksaa seistä ja kävellä vaikka miten pitkään koko ajan ympäristöä toiveikkaasti silmäillen. Jokaista lintua kiikaroidaan hyvinkin innokkaasti, vaikka suurella todennäköisyydellä se on habitaatista riippuen joko sinisorsa, varis, varpunen tai talitintti. Toivossa on hyvä elää.

Metsästyspaikkani oli Kuusamon itäosan pienessä kyläpahasessa. Päivän tavoitteina oli aikaisempien kokemusten ja Tiiran tarkastamisen myötä bongata pulmusia, merikotkia ja koskikaroja. Varmin nakki koskikara jäi näkemättä eikä merikotkiakaan aavalla järvenselällä kaarrellut, mutta pulmuset onnistuin tapaamaan useammankin kerran.

Päivän jännittävin tehtävä oli kuitenkin tunnistaa yllätyshaukka, joka lensi kahteen otteeseen pihapiirin yli. Ensimmäisen havainnon sain napattua kiikariin, ja muistikuviin jäi vaaleankellertävä vatsapohja epäsäännöllisin mustin laikuin, pitkä pyrstö ja varista suurempi koko (lintuja verrataan yleensä koosta riippuen joko talitinttiin, räkättirastaaseen, varikseen tai sinisorsaan). Riemukseni olin pihalla tarkkailemassa kiikarit kaulassa, joten pääsin heti juoksemaan linnun perään. Menoa hieman hidastivat jalassa olleet koon 46 talvikumisaappaat, jotka olin napannut jalkaani parempien jalkineiden puutteessa (eli laiskuuttani). Meno jatkui pihapiirin läpi tienposkeen, jolloin haukka oli luonnollisesti ehtinyt jo niin kauas, että siitä näkyi kiikarissa enää kaunis musta siluetti. Katselin sen hidasta kaartelua yhä kauemmas ja kauemmas kulmien kurtistuessa ja kurtistuessa, kunnes pinna katkesi ja ryntäsin autonrattiin. Haukka oli jäänyt kaartelemaan jonkin matkan päähän puiden yläpuolelle, mutta autolla en sitä kuitenkaan saavuttanut. Piti käydä kaksikin peltoaukeamaa tarkastamassa ja kiertämässä, mutta eihän sitä tietenkään enää tavoittanut. Metsästyspaikkaani palatessani sain ennalta-arvattavasti kuulla, että lintu oli nähty toistamiseen pihapiirin lähistöllä, mutta havainnoija ei osannut kertoa minulle mitään ratkaisevia tuntomerkkejä.

Lentävät haukat pystyy erottamaan toisistaan siipien asennon ja lento-, liito- ja kaartelutavan perusteella, mutta tällainen untuvikko ei sellaiseen tietenkään kykene. Siispä tukeuduin vain värihavaintoihini. Ensivaikutelmani linnusta oli nuori kanahaukka, mutta koska kokemukseni haukoista perustuu lähinnä lintukirjojen kuviin, paneuduin kahden linnuntunnistusopuksen pariin. Vaihtoehtoina tässä vaiheessa olivat kana- ja hiirihaukka sekä piekana värityksen ja koon perusteella - kaikki jalohaukat kun ovat varista pienempiä ja muut lintuhaukat taas levinneisyytensä tai värityksensä kannalta epäsopivia.

Opuksia sisätilojen suojassa päntätessäni haukka ilmestyi uudestaan pihapiiriin. Ehdin nähdä siitä vain hyvin vaalean, kermanvärisen vatsapuolen ennen kuin lintu oli jo kaartanut näkymättömiin. Ryntäsin survomaan kumisaappaat jalkaan (olin vaihtanut ne hieman enemmän omaa jalkaani vastaavaan kokoon) ja sitten suoraan lumihankeen toiveikkaasti linnun perään kahlaamaan. Ymmärrettävästi en nähnyt linnusta vilaustakaan, ja palasin lintukirjojen pariin hieman pettyneenä.

Seuraava varttitunti meni tuntomerkkejä silmäillessä ja hiuksia haroessa. Muun muassa joillain haukoilla ja kotkilla on se hyvin hauska juttu, että niiden puku vaihtaa väriä linnun vanhetessa. Nuori ja vanha yksilö voivat olla täysin eriväriset, kuten esimerkiksi kanahaukan tapauksessa: nuori lintu on kellertävänruskea, kun taas vanha tummenee hailakanharmaaksi. Ja voin kertoa, että muutama muukin haukkayksilö on jossain vaiheessa elämäänsä vaaleankellertävä.

Siispä vaihtoehdoiksi jäi pyrstön tarkastelu ja linnun habituksen eli yleisen ulkonäön muistelu. Koska en ole kokenut linnustaja, en osaa vielä automaattisesti kiinnittää huomiota kriittisiin tuntomerkkeihin, kuten siipien muotoon ja väritykseen sekä pyrstön ylä- ja alapuolen väritykseen. Kokemattomuuteni myös lisää epävarmuuttani, jonka ansiosta omia havaintoja alkaa aina epäillä: "Oliko se pyrstö nyt oikeasti niin pitkä? Mikä sen pyrstön pituus olikaan siipien leveyteen verrattuna? Oliko sillä nyt todella tasapaksut siivet vai olisiko se sittenkin ollut sirompirakenteinen?" Aikani jahkailtua kykenin kuitenkin uskomaan omia silmiäni ja rajasin hiirihaukan pois - sillä kun on lintukirjojen mukaan varsin lyhyt pyrstö. Ja sitten hoksasin, että piekana on huomattavasti varista suurempi, eikä näkemäni haukka nyt niin iso ollut. Siispä päädyin vahvistamaan havaintoni nuoreksi kanahaukaksi.

Ja tätä mestarisuoristusta kelpaa nyt hehkutella kaikkiin ilmansuuntiin! On tämä linnustaminen kyllä palkitseva harrastus. Varsinkin näin aluksi onnistumisen tunteita näyttää tulevan ihan kiitettävästi.

Kanahaukan lisäksi onnistuin bongaamaan pellolta rastaan, joka poissulkumenetelmien kautta osoittautui laulurastaaksi. Saavutus sekin, koska kulo- ja laulurastas ovat aika kutkuttavan samanlaisia, kun linnusta näkee suoraan aurinkoon päin katsottaessa pelkän siluetin ja se lentää heti karkuun, kun sitä yrittää autolla lähestyä... Ratkaisevana tekijänä toimi lentotyyli (laulurastaalla nopea ja nykivä kulorastaan hitaampaan ja aaltoilevampaan lentotapaan verrattuna).

Päivän bongaussaalis: 18 lajia ja 71 yksilöä (harakoita ja variksia lukuunottamatta).

Hiihtäessä koettua:

Pääsiäinen. Pääsiäisenä on lunta. Pääsiäisenä täytyy päästä hiihtämään.

Niinpä kasasin latusukseni paketiksi makuualustan kiinnityskumilenkeillä ja surautin Koillismaalle nauttimaan viimeisistä talven merkeistä.

Vaihe 1:
Oulusta Kuusamoon ajettaessa ensimmäiset lumen merkit näkyivät Pudasjärvellä. Aika heiveröiset sellaiset. Taivalkoskea ohittaessani maa oli kyllä valkoinen, mutta aurinko helotti täydeltä terältä ja tienposket olivat sulat. Kuusamon kunnanrajan ylittäessäni aloin jo pohtia, oliko matka ihan hyvä idea, kun paljaiden havupuiden vihreys ja maan valkeus alkoivat luoda hiihtämiseen ei-niin-otollisia kontrasteja. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä sille Kilpisjärven reissulle?

Vaihe 2:
Majoittauduin kummitätini luokse. Aurinko paistoi. Lunta näytti olevan. "Lähdetään hiihtämään!" Ensin piti kuitenkin imuroida, järjestellä tavaroita ja lähteä kauppaan hakemaan ekovegaanille soveltuvaa proteiinia - ja tulppaaneja. Siihen mennessä, kun hiihtovaatteita alettiin kiskoa päälle, taivas oli totta kai jo pilvessä. Aurinkolasit piti kuitenkin ottaa mukaan, vähintään näön vuoksi.

Vaihe 3:
"Siellä on sitten vähän tahmainen keli."
"Et sä noin vähän voi laittaa päälle. Meillä on tässä nää serkkusi kamppeet, laita ne."
"Otetaan tosta meiltä noi luistelusukset, et sä voi noilla omilla suksillasi hiihtää tässä säässä, kun niitä ei oo mitenkään käsitelty."

Pian ylläni oli huippu-urheilutason hiihtotamineet (serkku mm. hiihtää kilpaa), monot joita en omatoimisesti saanut jalastani sekä kädessä heppoiset luistelusukset, joilla "pääsee eteenpäin". Oman t-paidan sentään sain pistettyä päälleni. Kummitädillä vaatteita oli kolme kerrosta. Ei varmasti tule kylmä, kun ulkona on viisi astetta plussaa.

Vaihe 4:
Hiihtoladulle hurautettiin autolla. Matkaa yläkanttiin arvioituna puolitoista kilometriä. Ensimmäinen vaikeus oli saada sukset kiinni monoihin. Nekin muistuttivat enemmän laskettelu- kuin hiihtomonoja. Toinen vaikeus oli päästä liikkeelle: en ollut ikinä ennen hiihtänyt luistelusuksilla, omani kun olivat jotkut äitini ehkä 20 vuotta vanhat jokasään sukset ja joita käytin keskimäärin kerran vuodessa. Olo oli hieman vastaava kuin peuranvasa ensi kertaa yrittämässä jaloilleen. Mutta kuten peuranvasa, alkoi se kulkeminen pikkuhiljaa luistaa.

Vaihe 5:
Kelit olivat Kuusamossa olleet jo monta päivää vetiset ja plussan puolella. Kun vielä aurinko oli pehmittänyt ja varjot jäähdyttäneet latua, voi kuvitella, millaista oli hiihtää. Välillä pehmeää sohjoa, välillä kovaa jäätä, välillä täysin sulia kohtia ja vettä... Mikäs siinä. Olin jo alkanut harmitella sitä, että olin tuttujen ja turvallisten metsäsuksieni sijaan ottanut mukaani latusukset. Luistelusuksilla kun todella pääsi eteenpäin ja nokan piti koko ajan osoittaa kohti latua, jotta pysyi pystyssä. Kertaakaan en kuitenkaan kaatunut, kiitos sille ettei matkalla ollut juurikaan mäkiä. Tosin kokemus kyllä kertoo, että helpointa on kaatua tasaisella. Vieläpä paikallaan seistessäkin. Been there, done that. Mutta suurin osa hiihtomatkasta meni siihen, että tuijottelin sohjoista lunta enkä ympäröiviä maisemia. Loppumatkasta sekin alkoi onnistua, kun keho toittui luisteluliikkeeseen. Olen enemmän retkihiihtotyyppiä, joten tuollainen vauhdikas eteneminen oli aika tylsää. Varsinkin, kun kädet eivät ole tottuneet suksimiseen ja jalassa olivat liian isot monot.

Lopputulos:
Tuskin avaan suksipakettiani koko viikonlopun aikana. Paitsi jos joku tästä varusteurheiluperheestä tahtoo huoltaa niitä. Järvillekin on jo noussut vettä jään päälle, joten haaveilemani aurinkoiset hiihtopäivät aavassa maisemassa jäänevät ensi talvelle. Kuulin eilen puhuttavan jostain suksista, joissa oli etuliite "nano". Samaisessa lauseessa mainittiin myös oma nimeni. Kuulostaa pelottavalta.

Juoksulenkillä tapahtunutta:

Aina sama juttu, kun lähtee (minkä tahansa) koiran kanssa lenkille.

Aluksi hihna on aivan kireällä, into piukealla ja vauhti katossa. Käsilihaksia saa kunnolla jännittää, ettei koiran perässä tarvi hiihtää kieli poskella käsi ojossa niin kuin koira itse.

Jossain vaiheessa, ensimmäisten vauhdikkaiden kilometrien jälkeen, hihna hieman löystyy. Laukka muuttuu tasaisemmaksi raviksi, kun kyllästytään yskimään kaulapantaan tai valjaisiin. Silloin meno on kaikista miellyttävintä.

Lenkin loppupuolella tai heti kääntymispisteen jälkeen, jos lenkki tapahtuu suoraa tietä yhteen suuntaan ja samaa reittiä takaisin (niin kuin korpialueilla usein on asian laita), vauhti alkaa selvästi hidastua. On enemmän aikaa nuuskia tienvierustoja ja katsella lenkittäjää kulmien alta. Ilme kertoo selvästi, että "onko pakko palata?" Varsinkin vanhempien koirien ollessa kyseessä vauhti muuttuu mielenosoituksellisen hitaaksi, ja lenkkikaveria saa välillä kiskoa käsi ojossa jatkamaan ravaamista, kun koira tahtoisi siirtyä matelevaan kävelyyn. "Eihän tässä mihinkään kiire." Lenkittäjä on usein toista mieltä, koska hän etenee koko lenkin ajan samaa tasaista vauhtia.

Linnustamassa tapahtunutta:

Jäätävä tuuli. Kevät on jo pitkällä Etelä-Suomessa, mutta kun lähtee linnustamaan, täytyy päälle pukea villapaita, jykevä takki ja vielä toppaliivi. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun ei tullut linturetkellä kylmä, vaikka tuulen takia piti välillä kulkea kaksin kerroin. Mukaan lähti myös ei-niin-linnuista-innostunut sisko, joten olipahan joku, jolle esittää, että tiesi, mitä teki.

Hurautettiin Pyhäjärven rantaan aaltoja kattomaan, sillä linnut olivat valinneet viisaasti suojaisemmat paikat. Jotain tuli kuitenkin nähtyä: kanadanhanhipariskunta päästi kymmenen metrin päähän, ja kyhmyjoutsenpari tuli tunnistettua kiikareiden avulla. Tulipahan sekin laji ekaa kertaa nokan alle! Tarkkailtiin myös eroja telkän ja sinisorsan lentotavoissa.

Oli huono valinta ajaa itse autoa, kun mieltä tuppasi kiinnostamaan kaikki muu edessä olevaa tietä lukuunottamatta (paitsi jos sen yli sattui joku lintu lentämään). Tuli mieleen ne kerrat, kun lapsena huusi isälle, että "kato eteesi", kun mies yritti osoitella meille milloin mitäkin sirputtajaa milloin mistäkin kuusenlatvasta tai pellonpientareesta. Niin mitkä omenat?

Järvenrannan lisäksi tuli tarkkailtua pellonposkia. Pyysin siskoa laskemaan pellolla olleita korppeja samalla, kun yritin itse keskittyä ajamiseen, mutta pyyntö oli huono, kun toinen ei tiedä, miltä naakka näyttää ts. ei tiedä, mitä lintuja laskee. Ei meillä siellä kaukana pohojosen susirajjoilla mittään naakkoja ole. Mutta metsähanhet sentään tunnistettiin, vaikka minulla niihin enemmän intoa oli kuin seuralaisellani. Oikein salavihkaisesti yritin lähestyä parvea kuivassa rapisevassa heinikossa kompuroiden, ja kuin ihmeen kaupalla hanhet pysyivät paikallaan... Ei sillä, varmuuden vuoksi niistä piti ottaa kuva ja tarkastaa sitten koneelta käsin, että olivathan ne nyt aivan varmasti niitä taigametsähanhia. Samaisesta parvesta oli muutama päivä aikaisemmin bongattu myös pari tundrahanhea, mutta sellaiseen lajimääritykseen eivät minun eivätkä kiikarini kyvyt riittäneet.

Tulipa vielä Köyliöjärvenkin rannalla pyörähdettyä, mutta koska en ollut tajunnut katsoa järven lintutilannetta etukäteenTiirasta, kansallisesta lintupalvelusta, missasin vaikka mitkä vesisiivekkäät. Hienosti bongasin kauempana rannasta valkeana hohtavan laulujoutsenen, mutta kiikareiden avulla näin muista linnuista vain mustia täpliä. Ja mokomat suomalaiset mökkikansalaiset olivat totta kai asuttaneet kaikki vähänkin kulkukelpoiset rantakaistaleet, joten eipä niitä siivekkäitä sitten päässyt miltään suunnalta lähestymäänkään. Jäi nyt sitten kaiken maaliman sotkat ja sorsat näkemättä tältä päivää.

Things to do: osta pro-kiikarit, niin tunnistat linnut ehkä kauempaakin kuin viidenkymmenen metrin päästä.

Juoksulenkillä tapahtunutta:

Ulkona on kaunis sää eikä opiskelu kiinnosta. Lähdenpä siis lenkille. Koska maantiellä on tylsä ravata, lähden metsäautotietä pitkin "suunnilleen tuohon suuntaan" toivovani ennen pitkää saapuvani "sille tielle".

Metsässä on kiva juosta, kun linnut laulavat eikä tie ole jäässä. Komeasti se sepelkyyhkyn huu-huu  kaikuu kuusien seassa. Metsäautotie loppuu aikanaan pellonreunaan, jolloin matka luonnollisesti jatkuu pellonreunaa talsiessa. Paikannan seuraavan pikkutien, jota lähden seuramaan. Matka on kääntynyt kaakon ja etelän suunnalta länteen ja luulen jo olevani "sillä tiellä". Sitten yhtäkkiä eteen tuleekin täysin tuntematon pellonreuna (peltoja on täällä suunnalla suhteellisen paljon, joten ei mikään ihme) sekä T-risteys, jonka haarat vievät niin etelään kuin pohjoiseenkin. Mitäs sitten!

Mieleen alkaa pikkuhiljaa hiipiä ajatus siitä, etten varsinaisesti tiedä, missä olen. Mutta no, ei se mitään, koska osaan kyllä seurata omia jälkiäni takaisin, jos niikseen tulee. Siispä lähden ravaamaan pohjoista kohti tarkkaillen samalla kuusissa sirkuttavia varpusia ja viherpeippoja (ja ehkä samalla salaa kännykän Maps-appia vilkuilemalla, mutta se vain ilmoittaa, että "tämänhetkistä sijaintiasi ei voida määrittää"). Viereisellä pellolla huutaa kaksi kurkea, ja edessäni hyppii pari räkättiä.

Aurinko pilkottelee pilvien lomasta ja raikas tuuli sivelee selkää, kun juoksen pitkin kapeaa maantietä suoraan jonkun pahaa aavistamattoman, hylätyltä vaikuttavan talon pihaan. Pihalla on pari traktoria sekä kirves jätettynä nojaamaan puupölliin, aivan kuin isäntä olisi vain mennyt hakemaan sisältä jotain, vaikka missään ei näy ristin sielua. Tässä vaiheessa askel jälleen epäröi, mutta jatkan itseäni rohkaisten pihapiiristä alkavaa kärrypolkua eteenpäin pellolle, jota raidoittavat jonkun koneen jäljet. Keltasirkku tarkkailee minua rauhallisesti koivunoksalta, kun harpon ohi.

Päädyn pienelle hakkuulle. Kannot ovat tuoreen raikkaanvärisiä ja kulku hidastuu kävelyksi, kun kompastelen risukon läpi. Vastaan tulee uusi kärrypolku, jolla kaadettuja tukkeja lienee kuljetettu. Mihinkäs suuntaan sitten?

Tässä vaiheessa olen jo ihan sekaisin siitä, mihin ilmansuuntiin oikein olen talsinut. Lähden siihen suuntaan, jossa kuvittelen tuttujen peltojen olevan, toivoen ennen pitkää päätyväni takaisin samalle metsäautotielle, jolta lenkkini aloitinkin. Olen ennen lähtöä katsonut kartasta alueen maastoa, joten pieni haju kuitenkin on siitä, mistä itseni löydän. Aikaa lähdöstä on kulunut nelisenkymmentä minuuttia, joten matkan pituusarviokin on mahdollista suorittaa.

Ravaan eteenpäin pahemmin huolestumatta. Luotan siihen, että jaksan aina kulkea omia jälkiäni takaisin, jos niikseen tulee. Eri asia sitten, mitä hikinen selkä ja ohut juoksutakki tykkäävät satunnaisesta tuulesta, joka kylmää oloa. Mietin kaiholla kotiin jäänyttä kompassia ja maastokarttojen olemattomuutta. Pitäisi alkaa hankkia itselleni muitakin kuin korpikarttoja!

Näen jälleen vilauksen jostain pellosta ja hämmennyn hetkeksi. Sijainti nimittäin näyttää tutulta, mutta se on täysin vastakkaisella suunnalla kuin missä sillä hetkellä luulen olevani. Juoksen kummissani eteenpäin ja pohdin, kuinka olen voinut juosta niin paljon harhaan. Suuntavaistoni nimittäin on varsin mukiinmenevä. Arvoitus kuitenkin ratkeaa, kun pääsen kunnolla metsästä pois. Minulla ei edelleenkään ole mitään haisua siitä, missä olen, sillä edessä avautuva laaja peltoaukea on täysin tuntematon.

Kulku hidastuu kävelyksi. Lähellä on talo, jonka pihaan kärrypolkuni näyttää johtavan. Pihalla on mies, joka näyttää tarkkailevan minua hetken aikaa mutta katoaa näkyvistä ennen kuin ehdin pihapiiriin asti (ja taas kävelen toisten pihojen poikki). Pohdin mahdollisuuksia: jatkanko tietämätöntä kulkuani vai avaanko suuni ja kysyn neuvoa? Miestä ei näy, mutta kuulen yskinnän avonaisen varastorakennuksen ovesta. Kunnon suomalaisena jatkan matkaani enkä uhallakaan puhu vieraille ihmisille. Lupaan itselleni palaavani takaisin, jos en kohta hoksaa, missä juoksentelen.

Koivukuja johtaa suuremmalle tielle, ja tienposkessa on postilaatikko. Kurkkaan toiveikkaana sisään, mutta totta kai aktiivinen maajussi on käynyt jo hakemassa päivän postin enkä saa luntattua olinpaikkaani kirjekuorien osoitteista. Postilaatikossakin lukee vain numero 315.

Näen jo seuraavan postilaatikon keskellä peltoaukeamaa, ja lähden juoksemaan sitä kohti. Yllättäen sekin on tyhjä, mutta sitten tähyilen eteeni ja huomaan kaisuudessa tutunnäköisen pensaspuurivin. Olen ihan sattumalta onnistunut juoksemaan juuri "sille tille", jolle alunperin tähtäsinkin. Tai no sattumalta, taitoahan se totta kai vaati. Matkan varrella kohtasin vain pari muuttujaa.

Pian ravaankin mutaista peltoa (oikoreittiä) pitkin lenkkarit raskaana. Viimeisen kummun päälle kävelen ja olenkin taas tutussa pihapiirissä. Lähdöstä on aikaa tunti, ja kun Retkikarttaa hetken tutkailen, kykenen paikantamaan reitin, jota olen kulkenut. Ehtihän siinä kahdeksan kilometriä mukavasti taittua. Mukana olleesta kännykästä ei ollut mitään hyötyä, vaikka olin toivonut kykeneväni paikantamaan olinpaikkani sen avulla, mikäli hukkaisin itseni (lisävaihtoehtona oli myös apujoukkojen soittaminen...). Kädessä kulkeneiden kiikarien takia taas tuli pysähdyttyä muutaman kerran tsirputtajia tiiraamaan.

Hauska lenkki. Arkeen pitää saada vähän jännitystäkin.