Polkujuoksua

Illalla vallitsi niin levoton olo, että lähdin juoksemaan. Viime lenkistä onkin jo pari viikkoa aikaa, joten kun taivas oli vielä ilta-aurinkoinen ja lämpöä +5, vedin juoksukamppeet niskaan ja lähdin ulos. Mitään tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, halusin vain pinkoa eteenpäin ja päästä metsän poluille tuulettelemaan.

Juoksemaan lähtiessä alku on usein tönkköistä. Vaikka vedän aina alkulämmittelyn ja venyttelen jalat, tuntuu että pari ensimmäistä kilometriä menee juoksemaan totutellessa. Lihakset lämpenevät ja rentoutuvat omalla tahdillaan, ja matkanteko alkaa maistua. Jalkalihakseni ovat jatkuvan pyörällä sotkemisen takia varsin hyvässä kunnossa, joten meno on harvoin jaloista kiinni, mutta keuhkojen limakalvot taas ovat vauhdista toisinaan eri mieltä pääni kanssa...

Juoksen, juoksen, juoksen. Aluksi pyörätien viertä, sitten hiihtoladun pohjaa. Kauemmas asutuksesta, kauemmas liikenteen äänistä. Olen käynyt seudulla aiemminkin juoksemassa, joten tiedän, minne haluan. Metsässä on paljon polkuja ja metsäautouria, ja tallaan niitä mielelläni. Olo muuttuu sitä rennommaksi, mitä rauhallisempaa ympäristössä on. Rastaat jokeltelevat ympärilläni, mutta muuten on hiljaista.

Vastaan tulee märkä osuus. Vesi on noussut ojista vanhoille ajourille ja mieltä lohduttavat goretex-jalkineet. Juoksu pitää hiljentää vähäksi aikaa kävelyksi, ettei lennä naama edellä vettä uhkuvaan sammalikkoon. Senkään jälkeen juoksu ei kauaa ehdi kulkea ennen kuin vastassa on hakkuuaukea. Ympäristö on tuntematonta, joten lähden sattumanvaraisesti itään päin ja hyppelen risujen ja puunrunkojen yli. Eteen tulee heinikkoinen aukea:

Meno pitää jälleen hiljentää kävelyksi, sillä heinikossa piileksii jatkuvasti oksankarahkoja ja nuoria koivuntaimia, jotka on hakattu ja jätetty maahan lahoamaan. Talven lumet ovat laonneet heinät kauniiksi kullankeltaiseksi matoksi.

Tämä on matkan paras osuus. Missään ei ole ihmisen tekemiä uria, vaan astelen puidenoksien ali ja kantojen yli aivan sattumanvaraisella reitillä. Mieli lentää ja askel kulkee, kun pääsee ravaamaan koskemattomassa varvikossa. Jos joku ei pidä juoksemisesta, hän ei ole kokeillut polkujuoksua. Kulku muuttuu nopeammaksi, kun vastaan tulee tutunoloinen kärrypolku. Tästä olen juossut ennenkin. Maaperä on pehmeän kimmoisa ja innostaa jalkoja pinkomaan kovempaa ja kovempaa. Liikkumisen riemua ei voi kuvailla, kun jalat lämpenevät ja vetreytyvät yhä enemmän ja meno muuttuu yhä nopeammaksi, vaikka kuljettuja kilometrejä on takana jo useita. Juokseminen on sitä helpompaa, mitä pidempään sitä jatkaa.

Pysyttelen poluilla niin kauan kuin vain pystyn, mutta ennen pitkää asutus valtaa taas alaa ja on siirryttävä ihmisen muokkaamalle alustalle. Kulku muuttuu heti epämiellyttävämmäksi ja jalat raskaammiksi, kun alla on kovaa hiekkakenttää ja pönkitettyä pyörätien vierusta. En minä halua juosta rakennetussa ympäristössä, haluan luonnonrauhaa ja hiljaisuutta, sitä etten tapaa ketään muuta ihmistä.

Pysähdyn lähisillalle ihailemaan laskevan auringon värjäämää taivasta. En ole iltalenkkeilijätyyppiä, mutta ympäristö on ollut niin kaunis, että taidan pyörtää ajatukseni sen suhteen, etteivät illat ole juoksulenkkejä varten.