Aina sama juttu, kun lähtee (minkä tahansa) koiran kanssa lenkille.
Aluksi hihna on aivan kireällä, into piukealla ja vauhti katossa. Käsilihaksia saa kunnolla jännittää, ettei koiran perässä tarvi hiihtää kieli poskella käsi ojossa niin kuin koira itse.
Jossain vaiheessa, ensimmäisten vauhdikkaiden kilometrien jälkeen, hihna hieman löystyy. Laukka muuttuu tasaisemmaksi raviksi, kun kyllästytään yskimään kaulapantaan tai valjaisiin. Silloin meno on kaikista miellyttävintä.
Lenkin loppupuolella tai heti kääntymispisteen jälkeen, jos lenkki tapahtuu suoraa tietä yhteen suuntaan ja samaa reittiä takaisin (niin kuin korpialueilla usein on asian laita), vauhti alkaa selvästi hidastua. On enemmän aikaa nuuskia tienvierustoja ja katsella lenkittäjää kulmien alta. Ilme kertoo selvästi, että "onko pakko palata?" Varsinkin vanhempien koirien ollessa kyseessä vauhti muuttuu mielenosoituksellisen hitaaksi, ja lenkkikaveria saa välillä kiskoa käsi ojossa jatkamaan ravaamista, kun koira tahtoisi siirtyä matelevaan kävelyyn. "Eihän tässä mihinkään kiire." Lenkittäjä on usein toista mieltä, koska hän etenee koko lenkin ajan samaa tasaista vauhtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti