Hiihtäessä koettua:

Pääsiäinen. Pääsiäisenä on lunta. Pääsiäisenä täytyy päästä hiihtämään.

Niinpä kasasin latusukseni paketiksi makuualustan kiinnityskumilenkeillä ja surautin Koillismaalle nauttimaan viimeisistä talven merkeistä.

Vaihe 1:
Oulusta Kuusamoon ajettaessa ensimmäiset lumen merkit näkyivät Pudasjärvellä. Aika heiveröiset sellaiset. Taivalkoskea ohittaessani maa oli kyllä valkoinen, mutta aurinko helotti täydeltä terältä ja tienposket olivat sulat. Kuusamon kunnanrajan ylittäessäni aloin jo pohtia, oliko matka ihan hyvä idea, kun paljaiden havupuiden vihreys ja maan valkeus alkoivat luoda hiihtämiseen ei-niin-otollisia kontrasteja. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä sille Kilpisjärven reissulle?

Vaihe 2:
Majoittauduin kummitätini luokse. Aurinko paistoi. Lunta näytti olevan. "Lähdetään hiihtämään!" Ensin piti kuitenkin imuroida, järjestellä tavaroita ja lähteä kauppaan hakemaan ekovegaanille soveltuvaa proteiinia - ja tulppaaneja. Siihen mennessä, kun hiihtovaatteita alettiin kiskoa päälle, taivas oli totta kai jo pilvessä. Aurinkolasit piti kuitenkin ottaa mukaan, vähintään näön vuoksi.

Vaihe 3:
"Siellä on sitten vähän tahmainen keli."
"Et sä noin vähän voi laittaa päälle. Meillä on tässä nää serkkusi kamppeet, laita ne."
"Otetaan tosta meiltä noi luistelusukset, et sä voi noilla omilla suksillasi hiihtää tässä säässä, kun niitä ei oo mitenkään käsitelty."

Pian ylläni oli huippu-urheilutason hiihtotamineet (serkku mm. hiihtää kilpaa), monot joita en omatoimisesti saanut jalastani sekä kädessä heppoiset luistelusukset, joilla "pääsee eteenpäin". Oman t-paidan sentään sain pistettyä päälleni. Kummitädillä vaatteita oli kolme kerrosta. Ei varmasti tule kylmä, kun ulkona on viisi astetta plussaa.

Vaihe 4:
Hiihtoladulle hurautettiin autolla. Matkaa yläkanttiin arvioituna puolitoista kilometriä. Ensimmäinen vaikeus oli saada sukset kiinni monoihin. Nekin muistuttivat enemmän laskettelu- kuin hiihtomonoja. Toinen vaikeus oli päästä liikkeelle: en ollut ikinä ennen hiihtänyt luistelusuksilla, omani kun olivat jotkut äitini ehkä 20 vuotta vanhat jokasään sukset ja joita käytin keskimäärin kerran vuodessa. Olo oli hieman vastaava kuin peuranvasa ensi kertaa yrittämässä jaloilleen. Mutta kuten peuranvasa, alkoi se kulkeminen pikkuhiljaa luistaa.

Vaihe 5:
Kelit olivat Kuusamossa olleet jo monta päivää vetiset ja plussan puolella. Kun vielä aurinko oli pehmittänyt ja varjot jäähdyttäneet latua, voi kuvitella, millaista oli hiihtää. Välillä pehmeää sohjoa, välillä kovaa jäätä, välillä täysin sulia kohtia ja vettä... Mikäs siinä. Olin jo alkanut harmitella sitä, että olin tuttujen ja turvallisten metsäsuksieni sijaan ottanut mukaani latusukset. Luistelusuksilla kun todella pääsi eteenpäin ja nokan piti koko ajan osoittaa kohti latua, jotta pysyi pystyssä. Kertaakaan en kuitenkaan kaatunut, kiitos sille ettei matkalla ollut juurikaan mäkiä. Tosin kokemus kyllä kertoo, että helpointa on kaatua tasaisella. Vieläpä paikallaan seistessäkin. Been there, done that. Mutta suurin osa hiihtomatkasta meni siihen, että tuijottelin sohjoista lunta enkä ympäröiviä maisemia. Loppumatkasta sekin alkoi onnistua, kun keho toittui luisteluliikkeeseen. Olen enemmän retkihiihtotyyppiä, joten tuollainen vauhdikas eteneminen oli aika tylsää. Varsinkin, kun kädet eivät ole tottuneet suksimiseen ja jalassa olivat liian isot monot.

Lopputulos:
Tuskin avaan suksipakettiani koko viikonlopun aikana. Paitsi jos joku tästä varusteurheiluperheestä tahtoo huoltaa niitä. Järvillekin on jo noussut vettä jään päälle, joten haaveilemani aurinkoiset hiihtopäivät aavassa maisemassa jäänevät ensi talvelle. Kuulin eilen puhuttavan jostain suksista, joissa oli etuliite "nano". Samaisessa lauseessa mainittiin myös oma nimeni. Kuulostaa pelottavalta.