Hulluja nuo ihmiset. Lähtevät ulos juoksentelemaan, kun lämpömittari näyttää selvästi yli +20 huonompaa puolta. Pitäisi himmailla, ottaa rauhallisesti. Pölijän hommaa.
Taisi jäädä kesän viimeiseksi ylikuumaksi lenkiksi. Eihän tuossa saanut väriäkään kuin naamaan.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
perjantai 23. toukokuuta 2014
Varusteurheilua #2: retkeily
Partioaitan Retkipäivät. Ystävä mainitsi niistä. Piti käydä vilkaisemassa. Ihan muuten vain, kun ei ole putiikissa taas hetkeen tullut käytyä. Mitään tarvetta ei millekään ollut, paitsi retkikeittimen polttimen liekinrajoittimelle. Varustetilanteeni alkaa olla jo hyvä.
Liikkeessä oli tusinoittain oransseja alennuslappuja. En ole kova shoppailija enkä kauheammin välitä rättikaupoista. Retkeilyliikkeissä (ja kirjakaupoissa) aikaa taas saa vierähtämään hetken jos toisenkin, vaikkei mitään aikoisi edes ostaa. No, tuttuun tapaan tsippailin liikkeen takaosaan, jossa olen viimeisen puolentoista vuoden ajan käynyt kuolaamassa Fjällravenin vaellushousuja, joita kaveripiirissäni näkee yhdellä jos toisellakin. Ne ovat kuitenkin olleet aina niin järkyttävän hintaisia, etten iki maailmassa ole edes harkinnut hankkivani itselleni sellaisia.
Toisin kävi tänään. Ensimmäinen lappu ilmoitti hinnaksi vain 89 euroa. Toinen tarjosi housuja 109 eurolla. Vertailin hintoja mielikuviini siitä, että Fjällravenin uusista malleista saa pulittaa helposti yli 200 euroa, joten hinnat vaikuttivat luonnollisesti varsin edullisilta. Kyseessä oli varmaan jotain vanhoja malleja, joita haluttiin kaupata pois uusien tieltä.
Pyörin rekkien välissä hetken aikaa osaamatta päättää, mitä tekisin. Fjällravenin housut! Suht edullisesti! Fjällravenin housut. Retkeilyihmiset ehkä ymmärtävät, millainen kulttimaine Fjällravenin tuotteilla varustehifistelijöiden parissa on. Laatu on hyvin kestävää ja kun hampaita kiristelevän hinnan on kerran pulittanut, tuote kestää läpi elämän. Investoin toissa talvena Fjällravenin rinkkaan, joka luonnollisesti oli koko Partioaitan kallein reppuhökötys, mutta en ole katunut päätöstäni kertaakaan. Rinkka oli uusinta mallia ja sopii selkään niin täydellisesti että.
Oman rinkkahypetykseni lisäksi olen retkeilykavereilta kuullut, kuinka hyvää ja laadukasta kamaa myös Ketun housut ovat. Fjällravenilla on oma kangasmateriaalinsa, G-1000, joka on mm. tuulenkestävä, vettä hylkivä ja hyvin kestävää materiaalia. Housut käsitellään grönlantilaisella vahalla, joka takaa kovemmankin luokan vedenpitävyyden. Juuri tuo vedenpitävyys minua houkutti, sillä harrastan vaeltamista myös syksyn vetisissä olosuhteissa, jolloin harmittaa kuljettaa rinkassa mukana ylimääräisiä goretex-housuja, kun jalassa olevat pökät imaisevat veden itseensä, vaikka kuivuvatkin normaalia kangasta nopeammin. Elokuun lopussa olisi taas luvassa reissu Sarekiin, Luoteis-Ruotsiin, ja siihen aikaan vesisateilta ei voi välttyä.
Niinpä sitten löysin itseni sovituskopista ainakin kuusien housujen kanssa. Tästä puolitoista tuntia myöhemmin olin päässyt kassalle asti. Puoleentoista tuntiin mahtui kaikkien housujen sovittaminen ainakin kolmesta, myyjän häiriköiminen, ystävän konsultoiminen puhelimitse, housujen hyvin pitkä tuijottaminen ja poissulkumenetelmien, plussien ja miinusten syvällinen pohtiminen, sovistuskierroksen uusiminen ja lopulta päätökseen tuleminen. Ei ollut helppo pistäytyminen eikä ollut hätiköidysti tehty päätös.
Kettuhousuneitsyys menetetty. Jotkut hurraavat, jotkut paheksuvat. Nyt toivon kovasti vesisateita, että pääsen testaamaan uusia lemmikkejäni.
Vaikka tässä viestissä hypetetäänkin kettumerkkiä oikein olan takaa, tämä merkintä ei (valitettavasti) ole maksettu mainos.
Liikkeessä oli tusinoittain oransseja alennuslappuja. En ole kova shoppailija enkä kauheammin välitä rättikaupoista. Retkeilyliikkeissä (ja kirjakaupoissa) aikaa taas saa vierähtämään hetken jos toisenkin, vaikkei mitään aikoisi edes ostaa. No, tuttuun tapaan tsippailin liikkeen takaosaan, jossa olen viimeisen puolentoista vuoden ajan käynyt kuolaamassa Fjällravenin vaellushousuja, joita kaveripiirissäni näkee yhdellä jos toisellakin. Ne ovat kuitenkin olleet aina niin järkyttävän hintaisia, etten iki maailmassa ole edes harkinnut hankkivani itselleni sellaisia.
Toisin kävi tänään. Ensimmäinen lappu ilmoitti hinnaksi vain 89 euroa. Toinen tarjosi housuja 109 eurolla. Vertailin hintoja mielikuviini siitä, että Fjällravenin uusista malleista saa pulittaa helposti yli 200 euroa, joten hinnat vaikuttivat luonnollisesti varsin edullisilta. Kyseessä oli varmaan jotain vanhoja malleja, joita haluttiin kaupata pois uusien tieltä.
Pyörin rekkien välissä hetken aikaa osaamatta päättää, mitä tekisin. Fjällravenin housut! Suht edullisesti! Fjällravenin housut. Retkeilyihmiset ehkä ymmärtävät, millainen kulttimaine Fjällravenin tuotteilla varustehifistelijöiden parissa on. Laatu on hyvin kestävää ja kun hampaita kiristelevän hinnan on kerran pulittanut, tuote kestää läpi elämän. Investoin toissa talvena Fjällravenin rinkkaan, joka luonnollisesti oli koko Partioaitan kallein reppuhökötys, mutta en ole katunut päätöstäni kertaakaan. Rinkka oli uusinta mallia ja sopii selkään niin täydellisesti että.
Oman rinkkahypetykseni lisäksi olen retkeilykavereilta kuullut, kuinka hyvää ja laadukasta kamaa myös Ketun housut ovat. Fjällravenilla on oma kangasmateriaalinsa, G-1000, joka on mm. tuulenkestävä, vettä hylkivä ja hyvin kestävää materiaalia. Housut käsitellään grönlantilaisella vahalla, joka takaa kovemmankin luokan vedenpitävyyden. Juuri tuo vedenpitävyys minua houkutti, sillä harrastan vaeltamista myös syksyn vetisissä olosuhteissa, jolloin harmittaa kuljettaa rinkassa mukana ylimääräisiä goretex-housuja, kun jalassa olevat pökät imaisevat veden itseensä, vaikka kuivuvatkin normaalia kangasta nopeammin. Elokuun lopussa olisi taas luvassa reissu Sarekiin, Luoteis-Ruotsiin, ja siihen aikaan vesisateilta ei voi välttyä.
Niinpä sitten löysin itseni sovituskopista ainakin kuusien housujen kanssa. Tästä puolitoista tuntia myöhemmin olin päässyt kassalle asti. Puoleentoista tuntiin mahtui kaikkien housujen sovittaminen ainakin kolmesta, myyjän häiriköiminen, ystävän konsultoiminen puhelimitse, housujen hyvin pitkä tuijottaminen ja poissulkumenetelmien, plussien ja miinusten syvällinen pohtiminen, sovistuskierroksen uusiminen ja lopulta päätökseen tuleminen. Ei ollut helppo pistäytyminen eikä ollut hätiköidysti tehty päätös.
Kettuhousuneitsyys menetetty. Jotkut hurraavat, jotkut paheksuvat. Nyt toivon kovasti vesisateita, että pääsen testaamaan uusia lemmikkejäni.
Vaikka tässä viestissä hypetetäänkin kettumerkkiä oikein olan takaa, tämä merkintä ei (valitettavasti) ole maksettu mainos.
torstai 22. toukokuuta 2014
Suomi on tuhansien järvien ja n+n soiden maa
Suomi on kyllä soinen maa. Varsinkin keväisin. Tuli nimittäin koetettua Mika Myllylöitä tänään.
Mittari näytti paria kymmentä plusastetta eli liian lämmintä, mutta sentään vähän tuuli niin teki mieli lähteä lenkille. Tossut jalkaan ja kohti pohjoisen polkuja. Tarkkaa suunnitelmaa ei taaskaan ollut, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut paljoa.
Eipä sitä ehtinyt taivaltaa kuin muutaman hassun kilometrin ennen kuin otsa oli jo märkä. Taivas oli jo pilvistymässä, mutta mitään tuulta en kyllä muista tunteneeni, vaikka pyöräillessä oli pitänyt olla huppari päällä. Polku oli aluksi mukavan tasainen ja kuiva, mutta kun siirryttiin asutusalueen ulkopuolelle, alkoi vastaan tulla kuraa ja märkää. Askelta piti hidastaa ja katsoa, minne astui. Lopulta alusta meni jo niin tummaksi, että piti poiketa viereiseen kuusimetsään naarmuttamaan käsiä ja jalkoja milloin milläkin oksalla.
Metsäkään ei kuitenkaan pelastanut minua, sillä se päättyi hyvin nopeasti pajukkoon, heinikkoon sekä heinikon suojissa piilevään vedenpaljouteen. Ennen kuin huomasinkaan, kävelin yhtäkkiä nilkkojani myöten vedessä. Lenkkarit otti aimo hörppäykset nestettä sisäänsä ja tuumasin jo, että pitäisikö kääntyä takaisin. Mutta ei, tarvoin sinnikkäästi eteenpäin eikä märästä tarvinnut enää välittää, kun kaikki oli jo kastunut (tai niin luulin).
Kulku ohjautui takaisin polulle, mutta sen mutaisuus ja epätasaisuus ei houkuttanut ollenkaan. Siispä suuntasin polusta vasemmalle siinä toivossa, että yhyttäisin samalla suunnalla kulkevan toisen polun. Ajatus hyvä kymmenen... Nimittäin kohta olin taas nilkkojani myöten suossa. Takaisinpäin ei koskaan käännytä, joten ei kun taas kahlaamaan. Kun saavutin taas kuivaa muistuttavan maaperän, juoksemisen sai yhä unohtaa. Alla oli vaarallisen pehmeää korpisammalikkoa ja ympärillä tiheää kuusimetsää, Tokihan niitä juoksuaskelia piti yrittää, mutta yritykseksi se kyllä jäikin. Siinäpä sitten jonkin aikaa pyöriskelin vähän suuntaan jos toiseenkin, kun joka puolella tuntui olevan joko ylitsepääsemättömiä ojia, korpimetsää tai suota. Tutun polun viimein löytäessäni olin kahlannut vielä ainakin parissa kolmessa suossa.
"No niin, tämä on tuttua!" tuumasin iloisesti ja lähdin hölkkäämään eteenpäin kengät hölskyen. Ehdin ravata vain muutaman minuutin ennen kuin tulin tuttuun polkujen risteymään. Siitä olin juossut ensimmäisiä polkulenkkejäni joskus helmikuussa. Vasemmalle päin johti polku, jota olin monta kuukautta aikaisemmin tallonut, ja se oli silloin ylittänyt hieman suomaisen maaston. Olin silloin talvella miettinyt, miltä paikka näyttäisi kesällä, joten päätin lähteä katsastamaan tilanteen.
Loistava idea. Polku oli hyväkuntoinen suolle asti. Siihen se nimittäin hävisikin. Suo ei ollut mikä tahansa suo, vaan ihan rehellinen neva (= hyvin vetinen, puuton suo). Hidastin askeliani ja mietin hetken, olenko niin hullu, että kokeilen suon ylittämistä. Ympärille vilkaisu kertoi, että joko suo tai takaisin kääntyminen. Ja takaisin ei edelleenkään mennä...
Siispä ryntäsin suoraan veteen Mika Myllylät silmieni verkkokalvoilla. Aluksi vettä oli vain nilkkoihin asti, mutta kun askel painoi eteenpäin, alkoi vesikin kohota yhä lähemmäs ja lähemmäs polvea. Se ei onneksi tuntunut ollenkaan kylmältä, sillä viikon helteet olivat näemmä lämmittäneet sitä mukavasti. Asiaa auttoivat myös jalassa olleet polvisukat, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet vähän turhan lämpimiltä...
Luonnollisesti juoksin ehkä reilun sata metriä ennen kuin aloin jo tähyillä rantoja (vettä roiskui ihan nätisti). Neva oli reippaasti yli puolen kilometrin levyinen ja olin aluksi ajatellut taivaltaa sen läpi suoraa tietä. Fiksusti tuumasin idean ehkä hieman hulluksi, sillä vettä oli paljon ja jalkoja piti oikeasti nostella, että pääsi kulkemaan eteenpäin. Ei olisi ollut kiva väsähtää keskellä aukeaa. Rehelliseksi kahlaamiseksihan se taas meni. Suuntasin kohti rantoja, mutta tilanne näytti siellä vielä huonommalta kuin itse suolla: pelkkää vettä eikä edes heinikkoa turvaamassa askelta. Tarvoinpa sitten suonlaitaa menemään, kun en uskaltanut alkaa yrittää kohti kuivempaa maata - vesi oli sysimustaa eikä ollut varmuutta, oliko suon ympärillä ojia. Lopulta kuitenkin sain raijattua itseni taas paremmalle maaperälle, kun taivuttelin pajukkoa jalkojen alle tueksi. Hyvin kävi mielessä kaverin vähän aikaa sitten kertoma tarina siitä, kuinka joku onneton oli jäänyt jumiin suolle jollain retkellään...
Nauroin ilosta, kun alla oli taas tukevaa maata ja ihan koivujakin kasvoi! Siinä teki jo mieli taas askel keveänä (tai ei niin keveänä, koska kengissä oli varmaan litran tai parin edestä vettä) juosta eteenpäin. Itku se näemmä tulee lyhyestäkin ilosta, sillä kohta oli vastassa taas uusi suo... tai itse asiassa se sama suo, jolta olin juuri päässyt pois. Tuumasin kuitenkin, että suorämpiminen sai tältä päivältä riittää, ja lähdin itsepintaisesti kiertämään. Tulihan sitä korpimaisemaa taas vastaan, ja kengätkin ehtivät vähitellen hieman tyhjetä. Tuttu polkukin tuli vastaan.
No, sillä seudulla olin tosiaan viimeksi juoksennellut silloin, kun maa oli vielä roudassa. Silloin kaunis luminen suomaisema oli rauhoittanut sielua hyvinkin voimakkaasti. Nyt sitä suota taas tuli joka puolelta vastaan eikä toiseen suuntaan tehnyt mieli lähteä, se kun olisi tiennyt vielä pidempää kotimatkaa ja ties kuinka monta muuta suota ja ojaa ja miniheinikkojärveä. Eli ei kun taas kitukasvuisten mäntyjen ja iänikuisten lätäkköjen seuraan... Siinä vaiheessa kaikki polvesta alaspäin oli jo niin läpimärkää, että uusi hulahdus raikasta vettä ei tuntunut missään. Eipä tarvinnut paljon katsella, minne se jalka osui, kun sitä vettä tosiaan oli taas vähän vaikka missä.
Kun edessäpäin siinsi taas aukea sekä hailakankeltainen värimaisema, uskoin jo hetken verran onnistuneeni sittenkin löytämään vielä jonkun uuden nevan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa. Alkoi olla jo vähän lannistunut olo, kun se suo ei näyttänyt millään loppuvan. Vaellusporukoissa minut tunnetaan siitä, että rakastan soita, mutta on se talvinen aava kenttä aivan eri asia kuin keväinen hyvin märkä alusta... Vaikka on sitä syksyisinkin tullut soita ylitettyä. Silloin sitä vettä vain on huomattavasti vähemmän!
Mutta ei, edessä olikin hiihtoladun pohja, kuivaa tietä ja asutusta! Oli hieman helpottunut olo, kun matkaa kotiin olikin enää vain pari kilsaa ja jalkojen vedet saivat rauhassa hölskyä tyhjemmiksi. Harmittaa, etten tullut katsoneeksi jättämiäni jälkiä - millaisethan vesilammikot oikein taakseni jätin. Kotiin saapuessani ylimääräistä vettä ei enää ainakaan ollut, vaikka kengät ja sukat olivat totta kai aivan läpimärät. Kengissä on tällä hetkellä kolmas kierros sanomalehtipaperia kuivattamassa niitä, mutta taitaa olla, että huomiselle päiväexcursiolle jalkaan pitää laittaa lenkkareiden sijaan vaelluskengät.
Jospa sitä viikonloppuna koettaisi löytää vähän kuivempia reittejä. Todennäköisyys 100% kuivaan reittiin 0, kun juoksija ei juokse asvalteilla eikä mielellään edes pururata- tai hiihtolatupohjilla.
Mittari näytti paria kymmentä plusastetta eli liian lämmintä, mutta sentään vähän tuuli niin teki mieli lähteä lenkille. Tossut jalkaan ja kohti pohjoisen polkuja. Tarkkaa suunnitelmaa ei taaskaan ollut, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut paljoa.
Eipä sitä ehtinyt taivaltaa kuin muutaman hassun kilometrin ennen kuin otsa oli jo märkä. Taivas oli jo pilvistymässä, mutta mitään tuulta en kyllä muista tunteneeni, vaikka pyöräillessä oli pitänyt olla huppari päällä. Polku oli aluksi mukavan tasainen ja kuiva, mutta kun siirryttiin asutusalueen ulkopuolelle, alkoi vastaan tulla kuraa ja märkää. Askelta piti hidastaa ja katsoa, minne astui. Lopulta alusta meni jo niin tummaksi, että piti poiketa viereiseen kuusimetsään naarmuttamaan käsiä ja jalkoja milloin milläkin oksalla.
Metsäkään ei kuitenkaan pelastanut minua, sillä se päättyi hyvin nopeasti pajukkoon, heinikkoon sekä heinikon suojissa piilevään vedenpaljouteen. Ennen kuin huomasinkaan, kävelin yhtäkkiä nilkkojani myöten vedessä. Lenkkarit otti aimo hörppäykset nestettä sisäänsä ja tuumasin jo, että pitäisikö kääntyä takaisin. Mutta ei, tarvoin sinnikkäästi eteenpäin eikä märästä tarvinnut enää välittää, kun kaikki oli jo kastunut (tai niin luulin).
Kulku ohjautui takaisin polulle, mutta sen mutaisuus ja epätasaisuus ei houkuttanut ollenkaan. Siispä suuntasin polusta vasemmalle siinä toivossa, että yhyttäisin samalla suunnalla kulkevan toisen polun. Ajatus hyvä kymmenen... Nimittäin kohta olin taas nilkkojani myöten suossa. Takaisinpäin ei koskaan käännytä, joten ei kun taas kahlaamaan. Kun saavutin taas kuivaa muistuttavan maaperän, juoksemisen sai yhä unohtaa. Alla oli vaarallisen pehmeää korpisammalikkoa ja ympärillä tiheää kuusimetsää, Tokihan niitä juoksuaskelia piti yrittää, mutta yritykseksi se kyllä jäikin. Siinäpä sitten jonkin aikaa pyöriskelin vähän suuntaan jos toiseenkin, kun joka puolella tuntui olevan joko ylitsepääsemättömiä ojia, korpimetsää tai suota. Tutun polun viimein löytäessäni olin kahlannut vielä ainakin parissa kolmessa suossa.
"No niin, tämä on tuttua!" tuumasin iloisesti ja lähdin hölkkäämään eteenpäin kengät hölskyen. Ehdin ravata vain muutaman minuutin ennen kuin tulin tuttuun polkujen risteymään. Siitä olin juossut ensimmäisiä polkulenkkejäni joskus helmikuussa. Vasemmalle päin johti polku, jota olin monta kuukautta aikaisemmin tallonut, ja se oli silloin ylittänyt hieman suomaisen maaston. Olin silloin talvella miettinyt, miltä paikka näyttäisi kesällä, joten päätin lähteä katsastamaan tilanteen.
Loistava idea. Polku oli hyväkuntoinen suolle asti. Siihen se nimittäin hävisikin. Suo ei ollut mikä tahansa suo, vaan ihan rehellinen neva (= hyvin vetinen, puuton suo). Hidastin askeliani ja mietin hetken, olenko niin hullu, että kokeilen suon ylittämistä. Ympärille vilkaisu kertoi, että joko suo tai takaisin kääntyminen. Ja takaisin ei edelleenkään mennä...
Siispä ryntäsin suoraan veteen Mika Myllylät silmieni verkkokalvoilla. Aluksi vettä oli vain nilkkoihin asti, mutta kun askel painoi eteenpäin, alkoi vesikin kohota yhä lähemmäs ja lähemmäs polvea. Se ei onneksi tuntunut ollenkaan kylmältä, sillä viikon helteet olivat näemmä lämmittäneet sitä mukavasti. Asiaa auttoivat myös jalassa olleet polvisukat, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet vähän turhan lämpimiltä...
Luonnollisesti juoksin ehkä reilun sata metriä ennen kuin aloin jo tähyillä rantoja (vettä roiskui ihan nätisti). Neva oli reippaasti yli puolen kilometrin levyinen ja olin aluksi ajatellut taivaltaa sen läpi suoraa tietä. Fiksusti tuumasin idean ehkä hieman hulluksi, sillä vettä oli paljon ja jalkoja piti oikeasti nostella, että pääsi kulkemaan eteenpäin. Ei olisi ollut kiva väsähtää keskellä aukeaa. Rehelliseksi kahlaamiseksihan se taas meni. Suuntasin kohti rantoja, mutta tilanne näytti siellä vielä huonommalta kuin itse suolla: pelkkää vettä eikä edes heinikkoa turvaamassa askelta. Tarvoinpa sitten suonlaitaa menemään, kun en uskaltanut alkaa yrittää kohti kuivempaa maata - vesi oli sysimustaa eikä ollut varmuutta, oliko suon ympärillä ojia. Lopulta kuitenkin sain raijattua itseni taas paremmalle maaperälle, kun taivuttelin pajukkoa jalkojen alle tueksi. Hyvin kävi mielessä kaverin vähän aikaa sitten kertoma tarina siitä, kuinka joku onneton oli jäänyt jumiin suolle jollain retkellään...
Nauroin ilosta, kun alla oli taas tukevaa maata ja ihan koivujakin kasvoi! Siinä teki jo mieli taas askel keveänä (tai ei niin keveänä, koska kengissä oli varmaan litran tai parin edestä vettä) juosta eteenpäin. Itku se näemmä tulee lyhyestäkin ilosta, sillä kohta oli vastassa taas uusi suo... tai itse asiassa se sama suo, jolta olin juuri päässyt pois. Tuumasin kuitenkin, että suorämpiminen sai tältä päivältä riittää, ja lähdin itsepintaisesti kiertämään. Tulihan sitä korpimaisemaa taas vastaan, ja kengätkin ehtivät vähitellen hieman tyhjetä. Tuttu polkukin tuli vastaan.
No, sillä seudulla olin tosiaan viimeksi juoksennellut silloin, kun maa oli vielä roudassa. Silloin kaunis luminen suomaisema oli rauhoittanut sielua hyvinkin voimakkaasti. Nyt sitä suota taas tuli joka puolelta vastaan eikä toiseen suuntaan tehnyt mieli lähteä, se kun olisi tiennyt vielä pidempää kotimatkaa ja ties kuinka monta muuta suota ja ojaa ja miniheinikkojärveä. Eli ei kun taas kitukasvuisten mäntyjen ja iänikuisten lätäkköjen seuraan... Siinä vaiheessa kaikki polvesta alaspäin oli jo niin läpimärkää, että uusi hulahdus raikasta vettä ei tuntunut missään. Eipä tarvinnut paljon katsella, minne se jalka osui, kun sitä vettä tosiaan oli taas vähän vaikka missä.
Kun edessäpäin siinsi taas aukea sekä hailakankeltainen värimaisema, uskoin jo hetken verran onnistuneeni sittenkin löytämään vielä jonkun uuden nevan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa. Alkoi olla jo vähän lannistunut olo, kun se suo ei näyttänyt millään loppuvan. Vaellusporukoissa minut tunnetaan siitä, että rakastan soita, mutta on se talvinen aava kenttä aivan eri asia kuin keväinen hyvin märkä alusta... Vaikka on sitä syksyisinkin tullut soita ylitettyä. Silloin sitä vettä vain on huomattavasti vähemmän!
Mutta ei, edessä olikin hiihtoladun pohja, kuivaa tietä ja asutusta! Oli hieman helpottunut olo, kun matkaa kotiin olikin enää vain pari kilsaa ja jalkojen vedet saivat rauhassa hölskyä tyhjemmiksi. Harmittaa, etten tullut katsoneeksi jättämiäni jälkiä - millaisethan vesilammikot oikein taakseni jätin. Kotiin saapuessani ylimääräistä vettä ei enää ainakaan ollut, vaikka kengät ja sukat olivat totta kai aivan läpimärät. Kengissä on tällä hetkellä kolmas kierros sanomalehtipaperia kuivattamassa niitä, mutta taitaa olla, että huomiselle päiväexcursiolle jalkaan pitää laittaa lenkkareiden sijaan vaelluskengät.
Jospa sitä viikonloppuna koettaisi löytää vähän kuivempia reittejä. Todennäköisyys 100% kuivaan reittiin 0, kun juoksija ei juokse asvalteilla eikä mielellään edes pururata- tai hiihtolatupohjilla.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Lintubongauksen tehopäivä
Ensimmäiset kesähelteet. Lämpötilat paikoin +20 asteen tuntumassa.
Puiden lehdet ovat kasvaneet silmissä. Vielä perjantaina hiirenkorvista ei ollut tietoakaan, mutta tänään näkee jo paljon enemmän vihreää. Ikkunani ulkopuolella kasvava raita pölyttää jo villisti, ja äsken oli hauska seurata pörheitä kimalaisia, jotka ponnahtivat kukinnolta toiselle medenhakureissullaan. Jotkut kukinnot olivat niin heiveröisiä, että ne heilahtivat monta kymmentä senttiä alaspäin vain pienen ötökän painosta.
Eilen aamuna heräsin puoli kuusi opiskelijapartiolaisten linturetkelle. Ensimmäisellä tornilla oltiin ennen seitsemää, ja lisäksi käytiin parilla muulla tornilla. Viitisen tuntia ja 51 lajia. Päivän hienoimmat havikset ruskosuohaukka (yht. 4 kpl), sääksi sekä oikein kunnon elis hietatiira, josta on Suomessa vain muutamia havaintoja. Lisäksi nähtiin n. 1000 joutsenta... Melkoista metakkaa ne pitivätkin.
Illalla kutsui saunaretki lähistön vanhalle savottakämpälle, jonka sauna on ehdottomasti parhaimpia puusaunoja, joita tiedän. Ennen löylyissä istumista käytiin kuitenkin metsässä kävelemässä. Saaliina kaksi säikähtänyttä teerinaarasta ja iso ukkometso, kevään ensimmäinen käen kukunta sekä aimo määrä pajulintuja ja peippoja. Lisäksi opin tunnistamaan vihervarpusen äänen. Saunasta jäähyttelemässä istuessa oli mukava kuunnella kauempana mäntymetsässä punakylkirastaan ja laulurastaan jokeltelua.
Tulipa 13 uutta lajia tämän kevään havaintoihin.
Puiden lehdet ovat kasvaneet silmissä. Vielä perjantaina hiirenkorvista ei ollut tietoakaan, mutta tänään näkee jo paljon enemmän vihreää. Ikkunani ulkopuolella kasvava raita pölyttää jo villisti, ja äsken oli hauska seurata pörheitä kimalaisia, jotka ponnahtivat kukinnolta toiselle medenhakureissullaan. Jotkut kukinnot olivat niin heiveröisiä, että ne heilahtivat monta kymmentä senttiä alaspäin vain pienen ötökän painosta.
Eilen aamuna heräsin puoli kuusi opiskelijapartiolaisten linturetkelle. Ensimmäisellä tornilla oltiin ennen seitsemää, ja lisäksi käytiin parilla muulla tornilla. Viitisen tuntia ja 51 lajia. Päivän hienoimmat havikset ruskosuohaukka (yht. 4 kpl), sääksi sekä oikein kunnon elis hietatiira, josta on Suomessa vain muutamia havaintoja. Lisäksi nähtiin n. 1000 joutsenta... Melkoista metakkaa ne pitivätkin.
Illalla kutsui saunaretki lähistön vanhalle savottakämpälle, jonka sauna on ehdottomasti parhaimpia puusaunoja, joita tiedän. Ennen löylyissä istumista käytiin kuitenkin metsässä kävelemässä. Saaliina kaksi säikähtänyttä teerinaarasta ja iso ukkometso, kevään ensimmäinen käen kukunta sekä aimo määrä pajulintuja ja peippoja. Lisäksi opin tunnistamaan vihervarpusen äänen. Saunasta jäähyttelemässä istuessa oli mukava kuunnella kauempana mäntymetsässä punakylkirastaan ja laulurastaan jokeltelua.
Tulipa 13 uutta lajia tämän kevään havaintoihin.
maanantai 12. toukokuuta 2014
Varusteurheilu #1: linnut
Viikonlopun kaunis lohduttava, harmaa ja hieman sateinen keli houkutteli viimein eilen illalla astumaan asunnon ovesta ulos. Tuumasin käyväni viereisen järven rannalla katsomassa, olisiko mitään mielenkiintoisia lintuja ruokailemassa, ja otin kiikarit taskuun.
En ehtinyt edes rantaan asti ennen kuin jo tuli kiire kaivaa kiikareita esille. Rantapuissa ja -risukoissa hyppi joitain pikkulaulajia, sellaisia tyypillisiä puolen nyrkin kokoisia hailakan harmaanruskeita palloja, joilla on mahdollisesti vähän keltaista päässä tai kyljissä. Ja joita on olemassa lie kuinka monta tusinallista. Nämähän ovat niitä lintuja, jotka tyypillisesti tunnistetaan laulun perusteella, koska niitä on niin vaikea erottaa luonnossa sekä toisistaan että ylipäänsä saada kiikarin päähän. Todennäköisin veikkaukseni oli pajulintu, koska niitä on Suomessa suunnilleen yhtä paljon kuin peippoja (= kaksi Suomen yleisintä lintulajia), mutta vaikka muuten rantakoivikko lauluista kajahtelikin (ihmeen äänekästä vielä seitsemän jälkeen illalla), pajulinnulle tyypillistä säveltä en kyennyt erottamaan.
Olin jättänyt aivoni kotiin ulos lähtiessäni, sillä lintukirjat olivat jääneet matkasta. Looginen juttu, kun lähtee katselemaan lintuja. Tuumasin hetken verran että mitäs nyt, mutta ravasin sitten kuuliaisesti kotia tarvikkeet hakemaan. Eipä ne linnut siihen ajassa olisi ehtineet minnekään kadota - rantaruovikossa kun vielä oli jotain kahlaajiakin.
Minulla on tällä hetkellä käytössäni kaksi lintukirjaa, joista toinen on omani (yli kymmenen vuotta sitten lahjaksi saatu varsin kattava opus, jolle viimein tulee käyttöä) ja toinen ystävältä lainassa. Lisäksi samainen ystävä on hyvin ystävällisesti lainannut minulle toiset, ei käytössä olevat kiikarinsa, joita ilman olisin enemmän kuin kala kuivalla maalla. Valitettavasti kyseiset kiikarit ovat syystä statuksella "ei käytössä", sillä niiden laatu on luokkaa "lintuharrastajan ensimmäiset budjettikiikarit" ja käyttömukavuus siis ei niin miellyttävä, nopea tai käytännöllinen. Ne toimivat erittäin kiitettävästi, kun lintu pysyy paikallaan ja etäisyys siihen on vain muutama kymmen metri. Lisäksi täytyy olla useampi minuutti aikaa säätää kiikareiden hyvin herkkää tarkkuutta niin, että linnun kykenee erottamaan kaiken suttuisuuden ja epätarkkuuden läpi. Ja jokainen lintuharrastaja tietää, että tällaisia tilanteita tulee vastaan liian harvoin...
On siis sanomattakin selvää, etten lintua kiikarin päähän kovin kauaksi aikaa saanut. Sen verran ehdin niitä tiirailla, että sain selvitettyä muutamia värituntomerkkejä (joista ei ollut juuri mitään apua), mutta siihenpä se sitten jäikin. Jonkin aikaa hiiviskelin märällä metsämaalla (kerrankin ei kulkuni kuulunut kilometrin päähän, kun sade oli kostuttanut maan) puusta puulle, mutta aina ne pikku pörriäiset pyrähtivät puuta kauemmas tai lensivät näkymättömiin. Hieman kismitti.
No, lopulta kuitenkin onnistuin kuulemaan yhden ainoan säkeen pajulinnun laulua, mutta koska se kuului toiselta suunnalta kuin missä olin lintuja tarkkaillut, totesin varmaksi havainnoksi vain yhden yksilön, kun en niitä viittä muuta uskaltanut lähteä määrittämään.
Rannassa olleet kahlaajat olivat liroja. Kiikareilla niitä en olisi saanut tunnistettua, mutta jälleen tuli avuksi laulu. Liroa on vaikea erottaa mm. metsäviklosta, mutta niillä on kummallakin tunnusomaiset äänet. En sitten tarkkaillut niitä sen kauempaa, kun kiikarin tarkkuus tuli vastaan.
Lisäksi bongasin kaksi käpytikkaa kahden kuusen latvasta. Meinasi kiikareiden kanssa taas hermo lähteä useampaan kertaan, mutta onneksi linnulla oli niin kiire päästää kimeän metallisia kutsuääniään (toinen lehahti jonkin ajan päästä toisen kuusen nokkaan), että se pysyi paikoillaan hyvinkin kauan. Piti nimittäin hakemalla hakea sitä punaista perää...
Löytääppä harrastus, josta ei saa aikaan kiivasta välineurheilua. Aloitteleva lintuharrastaja kun tarvitsee enemmän kuin hyvät kiikarit surkeita havaintotottumuksiaan kompensoimaan. Sitä voi itsekseen sitten rantaruovikon märässä sammalikossa seistessään tuumia, että haluanko kuolla rikkaana vai tunnistaa tuon linnun.
En ehtinyt edes rantaan asti ennen kuin jo tuli kiire kaivaa kiikareita esille. Rantapuissa ja -risukoissa hyppi joitain pikkulaulajia, sellaisia tyypillisiä puolen nyrkin kokoisia hailakan harmaanruskeita palloja, joilla on mahdollisesti vähän keltaista päässä tai kyljissä. Ja joita on olemassa lie kuinka monta tusinallista. Nämähän ovat niitä lintuja, jotka tyypillisesti tunnistetaan laulun perusteella, koska niitä on niin vaikea erottaa luonnossa sekä toisistaan että ylipäänsä saada kiikarin päähän. Todennäköisin veikkaukseni oli pajulintu, koska niitä on Suomessa suunnilleen yhtä paljon kuin peippoja (= kaksi Suomen yleisintä lintulajia), mutta vaikka muuten rantakoivikko lauluista kajahtelikin (ihmeen äänekästä vielä seitsemän jälkeen illalla), pajulinnulle tyypillistä säveltä en kyennyt erottamaan.
Olin jättänyt aivoni kotiin ulos lähtiessäni, sillä lintukirjat olivat jääneet matkasta. Looginen juttu, kun lähtee katselemaan lintuja. Tuumasin hetken verran että mitäs nyt, mutta ravasin sitten kuuliaisesti kotia tarvikkeet hakemaan. Eipä ne linnut siihen ajassa olisi ehtineet minnekään kadota - rantaruovikossa kun vielä oli jotain kahlaajiakin.
Minulla on tällä hetkellä käytössäni kaksi lintukirjaa, joista toinen on omani (yli kymmenen vuotta sitten lahjaksi saatu varsin kattava opus, jolle viimein tulee käyttöä) ja toinen ystävältä lainassa. Lisäksi samainen ystävä on hyvin ystävällisesti lainannut minulle toiset, ei käytössä olevat kiikarinsa, joita ilman olisin enemmän kuin kala kuivalla maalla. Valitettavasti kyseiset kiikarit ovat syystä statuksella "ei käytössä", sillä niiden laatu on luokkaa "lintuharrastajan ensimmäiset budjettikiikarit" ja käyttömukavuus siis ei niin miellyttävä, nopea tai käytännöllinen. Ne toimivat erittäin kiitettävästi, kun lintu pysyy paikallaan ja etäisyys siihen on vain muutama kymmen metri. Lisäksi täytyy olla useampi minuutti aikaa säätää kiikareiden hyvin herkkää tarkkuutta niin, että linnun kykenee erottamaan kaiken suttuisuuden ja epätarkkuuden läpi. Ja jokainen lintuharrastaja tietää, että tällaisia tilanteita tulee vastaan liian harvoin...
On siis sanomattakin selvää, etten lintua kiikarin päähän kovin kauaksi aikaa saanut. Sen verran ehdin niitä tiirailla, että sain selvitettyä muutamia värituntomerkkejä (joista ei ollut juuri mitään apua), mutta siihenpä se sitten jäikin. Jonkin aikaa hiiviskelin märällä metsämaalla (kerrankin ei kulkuni kuulunut kilometrin päähän, kun sade oli kostuttanut maan) puusta puulle, mutta aina ne pikku pörriäiset pyrähtivät puuta kauemmas tai lensivät näkymättömiin. Hieman kismitti.
No, lopulta kuitenkin onnistuin kuulemaan yhden ainoan säkeen pajulinnun laulua, mutta koska se kuului toiselta suunnalta kuin missä olin lintuja tarkkaillut, totesin varmaksi havainnoksi vain yhden yksilön, kun en niitä viittä muuta uskaltanut lähteä määrittämään.
Rannassa olleet kahlaajat olivat liroja. Kiikareilla niitä en olisi saanut tunnistettua, mutta jälleen tuli avuksi laulu. Liroa on vaikea erottaa mm. metsäviklosta, mutta niillä on kummallakin tunnusomaiset äänet. En sitten tarkkaillut niitä sen kauempaa, kun kiikarin tarkkuus tuli vastaan.
Lisäksi bongasin kaksi käpytikkaa kahden kuusen latvasta. Meinasi kiikareiden kanssa taas hermo lähteä useampaan kertaan, mutta onneksi linnulla oli niin kiire päästää kimeän metallisia kutsuääniään (toinen lehahti jonkin ajan päästä toisen kuusen nokkaan), että se pysyi paikoillaan hyvinkin kauan. Piti nimittäin hakemalla hakea sitä punaista perää...
Löytääppä harrastus, josta ei saa aikaan kiivasta välineurheilua. Aloitteleva lintuharrastaja kun tarvitsee enemmän kuin hyvät kiikarit surkeita havaintotottumuksiaan kompensoimaan. Sitä voi itsekseen sitten rantaruovikon märässä sammalikossa seistessään tuumia, että haluanko kuolla rikkaana vai tunnistaa tuon linnun.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Polkujuoksua
Illalla vallitsi niin levoton olo, että lähdin juoksemaan. Viime lenkistä onkin jo pari viikkoa aikaa, joten kun taivas oli vielä ilta-aurinkoinen ja lämpöä +5, vedin juoksukamppeet niskaan ja lähdin ulos. Mitään tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, halusin vain pinkoa eteenpäin ja päästä metsän poluille tuulettelemaan.
Juoksemaan lähtiessä alku on usein tönkköistä. Vaikka vedän aina alkulämmittelyn ja venyttelen jalat, tuntuu että pari ensimmäistä kilometriä menee juoksemaan totutellessa. Lihakset lämpenevät ja rentoutuvat omalla tahdillaan, ja matkanteko alkaa maistua. Jalkalihakseni ovat jatkuvan pyörällä sotkemisen takia varsin hyvässä kunnossa, joten meno on harvoin jaloista kiinni, mutta keuhkojen limakalvot taas ovat vauhdista toisinaan eri mieltä pääni kanssa...
Juoksen, juoksen, juoksen. Aluksi pyörätien viertä, sitten hiihtoladun pohjaa. Kauemmas asutuksesta, kauemmas liikenteen äänistä. Olen käynyt seudulla aiemminkin juoksemassa, joten tiedän, minne haluan. Metsässä on paljon polkuja ja metsäautouria, ja tallaan niitä mielelläni. Olo muuttuu sitä rennommaksi, mitä rauhallisempaa ympäristössä on. Rastaat jokeltelevat ympärilläni, mutta muuten on hiljaista.
Vastaan tulee märkä osuus. Vesi on noussut ojista vanhoille ajourille ja mieltä lohduttavat goretex-jalkineet. Juoksu pitää hiljentää vähäksi aikaa kävelyksi, ettei lennä naama edellä vettä uhkuvaan sammalikkoon. Senkään jälkeen juoksu ei kauaa ehdi kulkea ennen kuin vastassa on hakkuuaukea. Ympäristö on tuntematonta, joten lähden sattumanvaraisesti itään päin ja hyppelen risujen ja puunrunkojen yli. Eteen tulee heinikkoinen aukea:
Tämä on matkan paras osuus. Missään ei ole ihmisen tekemiä uria, vaan astelen puidenoksien ali ja kantojen yli aivan sattumanvaraisella reitillä. Mieli lentää ja askel kulkee, kun pääsee ravaamaan koskemattomassa varvikossa. Jos joku ei pidä juoksemisesta, hän ei ole kokeillut polkujuoksua. Kulku muuttuu nopeammaksi, kun vastaan tulee tutunoloinen kärrypolku. Tästä olen juossut ennenkin. Maaperä on pehmeän kimmoisa ja innostaa jalkoja pinkomaan kovempaa ja kovempaa. Liikkumisen riemua ei voi kuvailla, kun jalat lämpenevät ja vetreytyvät yhä enemmän ja meno muuttuu yhä nopeammaksi, vaikka kuljettuja kilometrejä on takana jo useita. Juokseminen on sitä helpompaa, mitä pidempään sitä jatkaa.
Pysyttelen poluilla niin kauan kuin vain pystyn, mutta ennen pitkää asutus valtaa taas alaa ja on siirryttävä ihmisen muokkaamalle alustalle. Kulku muuttuu heti epämiellyttävämmäksi ja jalat raskaammiksi, kun alla on kovaa hiekkakenttää ja pönkitettyä pyörätien vierusta. En minä halua juosta rakennetussa ympäristössä, haluan luonnonrauhaa ja hiljaisuutta, sitä etten tapaa ketään muuta ihmistä.
Pysähdyn lähisillalle ihailemaan laskevan auringon värjäämää taivasta. En ole iltalenkkeilijätyyppiä, mutta ympäristö on ollut niin kaunis, että taidan pyörtää ajatukseni sen suhteen, etteivät illat ole juoksulenkkejä varten.
lauantai 3. toukokuuta 2014
Yksin taivasalla nukkuminen
Hyvät puolet:
- Tilaa ei tarvitse kuin 200 x 50 senttiä. Ihan sama vaikka olisi minkälainen pusikko tai metsikkö tahansa, makuupaikka löytyy varmasti.
- Makuupaikan voi valita aivan itse, sitä voi vaihtaa niin monesti kuin vain jaksaa ja testata heti, kun makuualustan vain maahan asettaa!
- Ei tarvitse stressata siitä, että oma liikehdintä (=vähemmän kuhmuraisen asennon etsiminen) häiritsee muiden unta.
- Sängyn saa koottua ja kasattua hyvin vikkelään.
- Vähemmän kannettavaa, kun ei tarvitse telttaa tai laavua.
- Aurinko lämmittää kauniisti makuupussia aamulla ja linnut laulavat.
Huonot puolet:
- Ei ole 80 watin lämpöpatteria toisella tai molemmilla puolilla. Makuupussissa ei tule kuuma, vaikka on fleecehousut, t-paita, pitkähihainen paita ja villasukat yllä. Ja makaa untuvapussissa, kun pakkasta on korkeintaan -5C. Havainnollistavana esimerkkinä voin kertoa, että olen nukkunut teltassa kolmen muun ihmisen kanssa sama makuupussi auki ja pelkissä alusvaatteissa, kun pakkasta oli korkeintaan se -2C (sen verran, että teltan seinäkankaan kosteudesta kastuneet hiukset olivat aamulla jäässä).
- Säävaraus.
- Tämä on toki myös kovin romanttinen plussa, mutta auringon noustessa ennen viittä se onnistuu myös paistamaan suoraan silmiin siitä huolimatta, että naama on peitetty huivilla.
- Kaikki yön kosteus kertyy pussiin. Viiden aikaan pussi oli osittain kuurassa. Jos on oppinut ympäristöltään vainoharhaisuuden lahjan, kosteus ja untuva ovat tappava yhdistelmä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)