Juoksulenkillä tapahtunutta:

Ulkona on kaunis sää eikä opiskelu kiinnosta. Lähdenpä siis lenkille. Koska maantiellä on tylsä ravata, lähden metsäautotietä pitkin "suunnilleen tuohon suuntaan" toivovani ennen pitkää saapuvani "sille tielle".

Metsässä on kiva juosta, kun linnut laulavat eikä tie ole jäässä. Komeasti se sepelkyyhkyn huu-huu  kaikuu kuusien seassa. Metsäautotie loppuu aikanaan pellonreunaan, jolloin matka luonnollisesti jatkuu pellonreunaa talsiessa. Paikannan seuraavan pikkutien, jota lähden seuramaan. Matka on kääntynyt kaakon ja etelän suunnalta länteen ja luulen jo olevani "sillä tiellä". Sitten yhtäkkiä eteen tuleekin täysin tuntematon pellonreuna (peltoja on täällä suunnalla suhteellisen paljon, joten ei mikään ihme) sekä T-risteys, jonka haarat vievät niin etelään kuin pohjoiseenkin. Mitäs sitten!

Mieleen alkaa pikkuhiljaa hiipiä ajatus siitä, etten varsinaisesti tiedä, missä olen. Mutta no, ei se mitään, koska osaan kyllä seurata omia jälkiäni takaisin, jos niikseen tulee. Siispä lähden ravaamaan pohjoista kohti tarkkaillen samalla kuusissa sirkuttavia varpusia ja viherpeippoja (ja ehkä samalla salaa kännykän Maps-appia vilkuilemalla, mutta se vain ilmoittaa, että "tämänhetkistä sijaintiasi ei voida määrittää"). Viereisellä pellolla huutaa kaksi kurkea, ja edessäni hyppii pari räkättiä.

Aurinko pilkottelee pilvien lomasta ja raikas tuuli sivelee selkää, kun juoksen pitkin kapeaa maantietä suoraan jonkun pahaa aavistamattoman, hylätyltä vaikuttavan talon pihaan. Pihalla on pari traktoria sekä kirves jätettynä nojaamaan puupölliin, aivan kuin isäntä olisi vain mennyt hakemaan sisältä jotain, vaikka missään ei näy ristin sielua. Tässä vaiheessa askel jälleen epäröi, mutta jatkan itseäni rohkaisten pihapiiristä alkavaa kärrypolkua eteenpäin pellolle, jota raidoittavat jonkun koneen jäljet. Keltasirkku tarkkailee minua rauhallisesti koivunoksalta, kun harpon ohi.

Päädyn pienelle hakkuulle. Kannot ovat tuoreen raikkaanvärisiä ja kulku hidastuu kävelyksi, kun kompastelen risukon läpi. Vastaan tulee uusi kärrypolku, jolla kaadettuja tukkeja lienee kuljetettu. Mihinkäs suuntaan sitten?

Tässä vaiheessa olen jo ihan sekaisin siitä, mihin ilmansuuntiin oikein olen talsinut. Lähden siihen suuntaan, jossa kuvittelen tuttujen peltojen olevan, toivoen ennen pitkää päätyväni takaisin samalle metsäautotielle, jolta lenkkini aloitinkin. Olen ennen lähtöä katsonut kartasta alueen maastoa, joten pieni haju kuitenkin on siitä, mistä itseni löydän. Aikaa lähdöstä on kulunut nelisenkymmentä minuuttia, joten matkan pituusarviokin on mahdollista suorittaa.

Ravaan eteenpäin pahemmin huolestumatta. Luotan siihen, että jaksan aina kulkea omia jälkiäni takaisin, jos niikseen tulee. Eri asia sitten, mitä hikinen selkä ja ohut juoksutakki tykkäävät satunnaisesta tuulesta, joka kylmää oloa. Mietin kaiholla kotiin jäänyttä kompassia ja maastokarttojen olemattomuutta. Pitäisi alkaa hankkia itselleni muitakin kuin korpikarttoja!

Näen jälleen vilauksen jostain pellosta ja hämmennyn hetkeksi. Sijainti nimittäin näyttää tutulta, mutta se on täysin vastakkaisella suunnalla kuin missä sillä hetkellä luulen olevani. Juoksen kummissani eteenpäin ja pohdin, kuinka olen voinut juosta niin paljon harhaan. Suuntavaistoni nimittäin on varsin mukiinmenevä. Arvoitus kuitenkin ratkeaa, kun pääsen kunnolla metsästä pois. Minulla ei edelleenkään ole mitään haisua siitä, missä olen, sillä edessä avautuva laaja peltoaukea on täysin tuntematon.

Kulku hidastuu kävelyksi. Lähellä on talo, jonka pihaan kärrypolkuni näyttää johtavan. Pihalla on mies, joka näyttää tarkkailevan minua hetken aikaa mutta katoaa näkyvistä ennen kuin ehdin pihapiiriin asti (ja taas kävelen toisten pihojen poikki). Pohdin mahdollisuuksia: jatkanko tietämätöntä kulkuani vai avaanko suuni ja kysyn neuvoa? Miestä ei näy, mutta kuulen yskinnän avonaisen varastorakennuksen ovesta. Kunnon suomalaisena jatkan matkaani enkä uhallakaan puhu vieraille ihmisille. Lupaan itselleni palaavani takaisin, jos en kohta hoksaa, missä juoksentelen.

Koivukuja johtaa suuremmalle tielle, ja tienposkessa on postilaatikko. Kurkkaan toiveikkaana sisään, mutta totta kai aktiivinen maajussi on käynyt jo hakemassa päivän postin enkä saa luntattua olinpaikkaani kirjekuorien osoitteista. Postilaatikossakin lukee vain numero 315.

Näen jo seuraavan postilaatikon keskellä peltoaukeamaa, ja lähden juoksemaan sitä kohti. Yllättäen sekin on tyhjä, mutta sitten tähyilen eteeni ja huomaan kaisuudessa tutunnäköisen pensaspuurivin. Olen ihan sattumalta onnistunut juoksemaan juuri "sille tille", jolle alunperin tähtäsinkin. Tai no sattumalta, taitoahan se totta kai vaati. Matkan varrella kohtasin vain pari muuttujaa.

Pian ravaankin mutaista peltoa (oikoreittiä) pitkin lenkkarit raskaana. Viimeisen kummun päälle kävelen ja olenkin taas tutussa pihapiirissä. Lähdöstä on aikaa tunti, ja kun Retkikarttaa hetken tutkailen, kykenen paikantamaan reitin, jota olen kulkenut. Ehtihän siinä kahdeksan kilometriä mukavasti taittua. Mukana olleesta kännykästä ei ollut mitään hyötyä, vaikka olin toivonut kykeneväni paikantamaan olinpaikkani sen avulla, mikäli hukkaisin itseni (lisävaihtoehtona oli myös apujoukkojen soittaminen...). Kädessä kulkeneiden kiikarien takia taas tuli pysähdyttyä muutaman kerran tsirputtajia tiiraamaan.

Hauska lenkki. Arkeen pitää saada vähän jännitystäkin.