Suomi on kyllä soinen maa. Varsinkin keväisin. Tuli nimittäin koetettua Mika Myllylöitä tänään.
Mittari näytti paria kymmentä plusastetta eli liian lämmintä, mutta sentään vähän tuuli niin teki mieli lähteä lenkille. Tossut jalkaan ja kohti pohjoisen polkuja. Tarkkaa suunnitelmaa ei taaskaan ollut, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut paljoa.
Eipä sitä ehtinyt taivaltaa kuin muutaman hassun kilometrin ennen kuin otsa oli jo märkä. Taivas oli jo pilvistymässä, mutta mitään tuulta en kyllä muista tunteneeni, vaikka pyöräillessä oli pitänyt olla huppari päällä. Polku oli aluksi mukavan tasainen ja kuiva, mutta kun siirryttiin asutusalueen ulkopuolelle, alkoi vastaan tulla kuraa ja märkää. Askelta piti hidastaa ja katsoa, minne astui. Lopulta alusta meni jo niin tummaksi, että piti poiketa viereiseen kuusimetsään naarmuttamaan käsiä ja jalkoja milloin milläkin oksalla.
Metsäkään ei kuitenkaan pelastanut minua, sillä se päättyi hyvin nopeasti pajukkoon, heinikkoon sekä heinikon suojissa piilevään vedenpaljouteen. Ennen kuin huomasinkaan, kävelin yhtäkkiä nilkkojani myöten vedessä. Lenkkarit otti aimo hörppäykset nestettä sisäänsä ja tuumasin jo, että pitäisikö kääntyä takaisin. Mutta ei, tarvoin sinnikkäästi eteenpäin eikä märästä tarvinnut enää välittää, kun kaikki oli jo kastunut (tai niin luulin).
Kulku ohjautui takaisin polulle, mutta sen mutaisuus ja epätasaisuus ei houkuttanut ollenkaan. Siispä suuntasin polusta vasemmalle siinä toivossa, että yhyttäisin samalla suunnalla kulkevan toisen polun. Ajatus hyvä kymmenen... Nimittäin kohta olin taas nilkkojani myöten suossa. Takaisinpäin ei koskaan käännytä, joten ei kun taas kahlaamaan. Kun saavutin taas kuivaa muistuttavan maaperän, juoksemisen sai yhä unohtaa. Alla oli vaarallisen pehmeää korpisammalikkoa ja ympärillä tiheää kuusimetsää, Tokihan niitä juoksuaskelia piti yrittää, mutta yritykseksi se kyllä jäikin. Siinäpä sitten jonkin aikaa pyöriskelin vähän suuntaan jos toiseenkin, kun joka puolella tuntui olevan joko ylitsepääsemättömiä ojia, korpimetsää tai suota. Tutun polun viimein löytäessäni olin kahlannut vielä ainakin parissa kolmessa suossa.
"No niin, tämä on tuttua!" tuumasin iloisesti ja lähdin hölkkäämään eteenpäin kengät hölskyen. Ehdin ravata vain muutaman minuutin ennen kuin tulin tuttuun polkujen risteymään. Siitä olin juossut ensimmäisiä polkulenkkejäni joskus helmikuussa. Vasemmalle päin johti polku, jota olin monta kuukautta aikaisemmin tallonut, ja se oli silloin ylittänyt hieman suomaisen maaston. Olin silloin talvella miettinyt, miltä paikka näyttäisi kesällä, joten päätin lähteä katsastamaan tilanteen.
Loistava idea. Polku oli hyväkuntoinen suolle asti. Siihen se nimittäin hävisikin. Suo ei ollut mikä tahansa suo, vaan ihan rehellinen neva (= hyvin vetinen, puuton suo). Hidastin askeliani ja mietin hetken, olenko niin hullu, että kokeilen suon ylittämistä. Ympärille vilkaisu kertoi, että joko suo tai takaisin kääntyminen. Ja takaisin ei edelleenkään mennä...
Siispä ryntäsin suoraan veteen Mika Myllylät silmieni verkkokalvoilla. Aluksi vettä oli vain nilkkoihin asti, mutta kun askel painoi eteenpäin, alkoi vesikin kohota yhä lähemmäs ja lähemmäs polvea. Se ei onneksi tuntunut ollenkaan kylmältä, sillä viikon helteet olivat näemmä lämmittäneet sitä mukavasti. Asiaa auttoivat myös jalassa olleet polvisukat, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet vähän turhan lämpimiltä...
Luonnollisesti juoksin ehkä reilun sata metriä ennen kuin aloin jo tähyillä rantoja (vettä roiskui ihan nätisti). Neva oli reippaasti yli puolen kilometrin levyinen ja olin aluksi ajatellut taivaltaa sen läpi suoraa tietä. Fiksusti tuumasin idean ehkä hieman hulluksi, sillä vettä oli paljon ja jalkoja piti oikeasti nostella, että pääsi kulkemaan eteenpäin. Ei olisi ollut kiva väsähtää keskellä aukeaa. Rehelliseksi kahlaamiseksihan se taas meni. Suuntasin kohti rantoja, mutta tilanne näytti siellä vielä huonommalta kuin itse suolla: pelkkää vettä eikä edes heinikkoa turvaamassa askelta. Tarvoinpa sitten suonlaitaa menemään, kun en uskaltanut alkaa yrittää kohti kuivempaa maata - vesi oli sysimustaa eikä ollut varmuutta, oliko suon ympärillä ojia. Lopulta kuitenkin sain raijattua itseni taas paremmalle maaperälle, kun taivuttelin pajukkoa jalkojen alle tueksi. Hyvin kävi mielessä kaverin vähän aikaa sitten kertoma tarina siitä, kuinka joku onneton oli jäänyt jumiin suolle jollain retkellään...
Nauroin ilosta, kun alla oli taas tukevaa maata ja ihan koivujakin kasvoi! Siinä teki jo mieli taas askel keveänä (tai ei niin keveänä, koska kengissä oli varmaan litran tai parin edestä vettä) juosta eteenpäin. Itku se näemmä tulee lyhyestäkin ilosta, sillä kohta oli vastassa taas uusi suo... tai itse asiassa se sama suo, jolta olin juuri päässyt pois. Tuumasin kuitenkin, että suorämpiminen sai tältä päivältä riittää, ja lähdin itsepintaisesti kiertämään. Tulihan sitä korpimaisemaa taas vastaan, ja kengätkin ehtivät vähitellen hieman tyhjetä. Tuttu polkukin tuli vastaan.
No, sillä seudulla olin tosiaan viimeksi juoksennellut silloin, kun maa oli vielä roudassa. Silloin kaunis luminen suomaisema oli rauhoittanut sielua hyvinkin voimakkaasti. Nyt sitä suota taas tuli joka puolelta vastaan eikä toiseen suuntaan tehnyt mieli lähteä, se kun olisi tiennyt vielä pidempää kotimatkaa ja ties kuinka monta muuta suota ja ojaa ja miniheinikkojärveä. Eli ei kun taas kitukasvuisten mäntyjen ja iänikuisten lätäkköjen seuraan... Siinä vaiheessa kaikki polvesta alaspäin oli jo niin läpimärkää, että uusi hulahdus raikasta vettä ei tuntunut missään. Eipä tarvinnut paljon katsella, minne se jalka osui, kun sitä vettä tosiaan oli taas vähän vaikka missä.
Kun edessäpäin siinsi taas aukea sekä hailakankeltainen värimaisema, uskoin jo hetken verran onnistuneeni sittenkin löytämään vielä jonkun uuden nevan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut mitään tietoa. Alkoi olla jo vähän lannistunut olo, kun se suo ei näyttänyt millään loppuvan. Vaellusporukoissa minut tunnetaan siitä, että rakastan soita, mutta on se talvinen aava kenttä aivan eri asia kuin keväinen hyvin märkä alusta... Vaikka on sitä syksyisinkin tullut soita ylitettyä. Silloin sitä vettä vain on huomattavasti vähemmän!
Mutta ei, edessä olikin hiihtoladun pohja, kuivaa tietä ja asutusta! Oli hieman helpottunut olo, kun matkaa kotiin olikin enää vain pari kilsaa ja jalkojen vedet saivat rauhassa hölskyä tyhjemmiksi. Harmittaa, etten tullut katsoneeksi jättämiäni jälkiä - millaisethan vesilammikot oikein taakseni jätin. Kotiin saapuessani ylimääräistä vettä ei enää ainakaan ollut, vaikka kengät ja sukat olivat totta kai aivan läpimärät. Kengissä on tällä hetkellä kolmas kierros sanomalehtipaperia kuivattamassa niitä, mutta taitaa olla, että huomiselle päiväexcursiolle jalkaan pitää laittaa lenkkareiden sijaan vaelluskengät.
Jospa sitä viikonloppuna koettaisi löytää vähän kuivempia reittejä. Todennäköisyys 100% kuivaan reittiin 0, kun juoksija ei juokse asvalteilla eikä mielellään edes pururata- tai hiihtolatupohjilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti